Minun elämäni Salaisuus. |
Samun toilailut ovat pitäneet blogin jutut aika tiiviisti Samu-painotteisina. Eipä sillä, että tallin muiden hevosten arkeen nyt mitään uutta ja ihmeellistä kuuluisikaan. Nyt kuitenkin haluan kirjoittaa vain Salamasta.
Tänään on kulunut neljä kuukautta Salaman epäonnistuneesta varsomisesta. Elämä jatkui kuitenkin. On kummallista, että neljän kuukauden takaiset tapahtumat saavat tuntemaan sekä surua että iloa, epäoikeudenmukaisuutta ja kiitollisuutta. Täysin ristiriitaisia tunteita. Sain pitää sen, mikä on tärkeintä elämässäni, mutta menetin sen, mistä eniten haaveilin. Salama on kuitenkin yhä hengissä. Sain pitää parhaimman ystäväni. Tällä hetkellä osaan olla vähän entistä onnellisempi siitä mitä minulla on ollut ja on yhä.
Salama on toipunut vaikeasta varsomisestaan hyvin, mutta ei ainakaan vielä ihan entiselleen. Epätodennäköisempänä pidän kyllä sitä, ettei noin kamalan vaikea varsominen jättäisi tulevaisuuteenkaan mitään jälkiä. On täysin päivänselvää, että jotain lihas- ja hermokudosvaurioita moinen ponnistelu, vetäminen, pitkittynyt synnytys ja varsan sahaaminen saivat aikaan.
Luonteeltaan ja olemukseltaan Salama on edelleen se kaikkein kultaisin, kiltein ja viisain hevonen, mitä kuvitella saattaa. Se on iloinen ja leppoisa, kuten aina ennenkin. Se lähtee edelleen innokkaana lenkille ja pitää tallin oriit tiukasti ojennuksessaan. Näkyvin ongelma jäi tamman oikeaan takajalkaan, jossa on edelleen havaittavissa liikevirhe. Kuten olen tännekin kirjoittanut, varsomisen jälkeen luulin Salaman koko takapään halvaantuneen, niin onnettoman hutera ja voimaton se oli. Hiljalleen Salaman liikkuminen parani ja takapää alkoi voimistua. Nykyään käynnissä ei enää huomaa mitään poikkeavaa, jos sitä ei ala oikein syynämällä syynäämään. Silloin huomaa, että tamma käyttää oikeaa takajalkaansa hieman vasenta ulkokierteisemmin. Ongelmat näkyvät ennenkaikkea Salaman juostessa. Oikea takajalka on heikompi, Salama kääntää mielellään koko takaosaansa rajusti oikealle ja käyttää oikeaa takajalkaansa huomattavan ulkokierteisesti, lähes heittämällä sitä ulospäin. Lisäksi Salamalla on ollut jonkinmoisia virtsanpidätysongelmia takapään venyttymisen seurauksena, mutta sekin ruikkiminen korjaantunee vielä lisää ajan ja kuntoutumisen myötä.
Salama lenkillä. Kaikki nämä kuvat olen ottanut kuukausi sitten. |
Salama opasti mun työkaveria Sannaa ajamisen saloihin kuukauden päivät sitten. |
Vertaistukea vastaavanlaisiin ongelmiin on kuitenkin hankala saada, koska kovin montaa tammaa ei ole vastaavanlaisesta virheasentovarsomisesta elävänä selvinnyt. Lihasongelmia ja jopa lihasen repeämisiä tapahtuu kuitenkin ravihevosella, vaikka harvinaisiahan ne nivel- ja jänneongelmiin verrattuina ovat.
Salama on minulle niin tärkeä. En usko, että monikaan ymmärtää, kuinka lähellä sen menettäminen neljä kuukautta sitten oli. Salama ei vain antanut periksi. Se ei ole koskaan ollut luovuttaja. En voi sanoa, että aika kultaa muistot tai mitään muutakaan kliseetä elämän eteenpäin menemisestä. Joinakin hetkinä minua harmittaa edelleen ihan kamalasti. Mutta surkuttelu ei auta mitään. Voin vain todeta, että kaikesta huolimatta huomaan yhä haaveilevani saavani vielä Salaman varsoja talliimme. Aika näyttää, onko se mahdollista. Tänä vuonna moni muukin tamma jäi tyhjäksi, mutta Salamalla oli mielestäni ihan järkisyy olla tulematta kantavaksi. Toipumisaika oli varmasti paikallaan.
Jokin sanonta sanoo: Jos aikoo saavuttaa jotain suurta, rohkeutta koetellaan monta kertaa.