Raviurheilu on minun mielestäni ennenkaikkea haaveita. Unelmia menestyksestä ja uskoa omaan tekemiseen.
Hevosihmisiltä haaveet eivät koskaan lopu. Minun pitkäaikanen suuri haave omasta tallista toteutui kesällä 2008.
Lohkoamisen yhteydessä tallitontti sai osuvan nimen; haavemaa.


Tallissamme asuu neljä suomenhevosta, joiden kanssa touhutessa kaikki mahdollinen vapaa-aikani kuluu.

Tämä blogi pitää sisällään ajatuksiani raviurheilusta, elämästä yleensäkin ja juttua hevostemme arjesta.



15.5.2017

Haaveesta totta

Rakkaus

Salaman varsa on nyt viisi päivää vanha. Yritän kirjoittaa tähän nyt jonkinmoista kertomusta varsan syntymästä ja ensimmäisistä päivistä, jotta ne säilyisivät täällä muistoissa paremmin kuin omassa päässäni. Ihan ensiksi kuitenkin kauniit kiitokset kaikille teille, jotka olette jännittäneet varsan syntymistä meidän kanssamme. Varsa on ollut meille hirvittävän suuri asia, mutta olen yllättynyt, kuinka moni muukin on elänyt ja iloinnut varsan syntymää meidän kanssamme. Tallilla on käynyt jo lähes nelisenkymmentä varsan katselijaa, facebookin ja puhelimen kautta yhteydenottoja on ollut myös monia kymmeniä. Se on tuntunut niin upealta, että olen ihan häkeltynytkin. Kiitos. Toivottavasti tästä varsasta riittää iloa jaettavaksi tulevaisuudessa meidän lisäksi myös teille kaikille muillekin hengessä mukana olleille.

Varsa syntyi viime keskiviikkoiltana. Kuten kuulemma lähes kaikki tammat tänä jäätävän kylmänä keväänä ovat tehneet, Salamakin kantoi hieman yli viikon yliaikaa. Tiistai-iltana Salaman utareet alkoivat olla aika täynnä ja maito muuttui lähes valkoisen väriseksi litkuksi. Muutaman kerran herättiin tiistai-keskiviikko-välisenä yönäkin Salamaa kamerasta katsomaan, mutta täytyy sanoa, että yhtään "ylimääräistä" yötä en kyllä varsomisen takia valvonut. Keskiviikkona seurailin ehkä aiempaakin tarkemmin Salaman oleskelua tarhassa. Se oli jonkin verran ärtyneen oloinen, potkiskeli mahansa alle ja äkäili Vilmalle ihan syyttä suotta. Otin Salaman vähän aiemmin illalla talliinkin. Olin aika varma, että Salama varsoisi tuolloin keskiviikko-torstai-välisenä yönä. Itse asiassa illalla ajattelin, kun lähdettiin vielä Samun ja Vilman kanssa käymään lenkillä, että sitä ei tiedä, vaikka Salama varsoisi sillä välin. No, ei sentään, mutta vahatipat olivat meidän lenkimme aikana ilmestyneet Salaman nisien päihin. Eikä mennyt kuin tunnin verran, niin maitoa aivan valui nisistä. Vähän ennen yhdeksää illalla ruokittiin hevoset normaalisti. Salama söi hyvällä ruokahalulla kuten tavallisestikin, mutta huitoi välillä äkäisesti hännällään ja potki mahan alle. Heti syömisensä jälkeen se laittoi kertaalleen maate. Lähdettiin tallista sisälle seuraamaan tapahtumia kameran kautta.

Kun kaikki on kunnossa, niin näköjään hevosen synnytys sitten voi olla helppo ja nopea tapahtuma. Salama varsoi jo vähän ennen puolta kymmentä. Kaikki sujui nyt hyvin. Luonto on ihmeellinen. Salama tiesi tismalleen, mitä sen kuului tehdä ja varsa ponnisteli heti tomerasti pystyyn ennen kuin oli edes koko pussista kokonaan ulkona. Se seisoi omin jaloin puolisen tuntia syntymän jälkeen ja oli tissillä imemässä ehkäpä noin puoli tuntia sen jälkeen. Itse asiassa varsa oli hyvin tomera ja laittoi ensimmäisen kerran makuulle vasta neljän tunnin kuluttua. Luulin tietenkin jo tässäkin välissä varsalla olevan jonkin vian. Se ei varmaan tyyliin saa niveliään koukkuun ja pääse makuulle. Mutta pääsi se heti kun vain malttoi laittaa maate. Jälkeiset tulivat nopeasti ja pikipaskakin parissa tunnissa, kuten kuuluukin.



Noloin juttu on se, että ensimmäisen vuorokauden ajan varsaa pidettiin tammana. Vasta torstai-iltana nähtiin varsan pissaavan ensimmäisen kerran. Säikähdettiin totaalisesti, kun havaittiin pissan tulevankin mahan alta ja tottakai epäiltiin pissan tulevan navasta, joka tietäisi sitten varsan loppua. Yllättäen mahan alta sitten kuitenkin löytyi reikä josta pissa tuli, mutta mitään pippeliä siellä ei ollut näkösällä. Jaahas, tämä olikin sitten tällainen nykypäivän sateenkaarivarsa. Onneksi Seinäjoen klinikan eläinlääkäri vastasi vielä illallakin puhelimeen, että saimme tilittää varsan sukupuolituskamme hänelle. Hän sanoi, ettei ole mitenkään tavatonta, että orivarsan pippeli on aluksi piilossa. Sen pitäisi laskeutua näkösälle viikon aikana. Mitään huolta ei kuulemma ole, jos pissaa tulee vain normaalisti. Jotenkin siinä samalla varsan hännän alla olleista kahdesta "reiästä" toinen osoittautuikin umpinaiseksi. :D Että siinäpä tammavarsa muuttui sitten orivarsaksi. Jokseenkin hävetti, mutta yllättävän moni on sitten jälkeenpäin kertonut samanlaisia sukupuolenvaihdostarinoita. Meille ei tietenkään ollut mitään väliä, kumpaa sukupuolta varsa oli. Nimikin sopi mielestäni molemmille. Tuo nimi jäi mieleen jo kahden vuoden takaa, kun Salaman ensimmäiselle varsalle mietittiin jo ennen sen syntymää nimivaihtoehtoja. Salamyhke oli ainut joka jäi jo sieltä asti mieleen. Nyt tuo Salamyhke sai identiteetin. Lempinimi on edelleen vähän hakusessa, ehdotuksia otetaan vastaan. :)

Muutama ensimmäinen päivä varsan kanssa meni hyvin. Se syö ja nukkui. Ja kasvoi melkein silmissä. Oli iloinen ja virkeä, leikkisä ja terve kuten kuuluikin. Kylmistä keleistä johtuen, Salamaa ja varsaa on vain käytetty ulkona olemassa tarhassa noin 10-15 minuutin pätkiä.




Tänään huolestuin taas. Minun pitäisi kai päästä jo töihin, etten jatkuvasti olisi kyttäämässä varsan (ja muidenkin hevosten) mahdollisia ongelmia. Varsa kyyristeli pitkin päivää useaan otteeseen pissausasennossa ja lirutti aina muutaman tipan pissaa. Sitten se taas söi ja kyyristeli. Ja makoili aiempaa enemmän. Iltapäivällä varsalla oli lämpöä 39,2. Eläinlääkäri tuli vielä illalla Kaustisen klinikalta varsaa katsomaan. Varsa kiepsautettiin makuulle, jotta eläinlääkärin oli helpompi tutkia sitä. Piilossa ollut pippeli kaivettiin esiin, mutta se ei vaikuttanut mitenkään tulehtuneelta. Ongelma on kai, että pissa valuu nyt "sisältä", kun pippeli ei ole vielä ulkona. Tämä aiheuttaa kirvelyä ja esinahan mahdollisen tulehtumisen. Myös napa oli punoittava, ilmeisesti tuosta pissan valumisesta johtuen. Eläinlääkäri kuunteli sydämen ja suoliäänet. Napaa ja "pippelireikää" hoidetaan nyt paikallisesti Betadinella ja lisäksi varsa sai sulfakuurin. Illalla lämpö oli kuitenkin yhä noussut ollen 39,8. Jos varsan tilanne huononee, niin se nesteytetään huomenna, mutta toistaiseksi se on kuitenkin jaksanut käydä reippaasti imemässä.

 
 
 



 
Että ei tässä ilman huolia ja murheita selvitty, vaikka itse varsominen sujuikin hyvin. Huoh. Tuntuu välillä niin turhauttavalta, kun varsaa ja tammaa on kyllä seurattu ja syynätty niin tarkasti kuin vain ikinä voi, ja silti tulee tällaista takapakkia. Hevosten kanssa kaikki on niin pienestä kiinni - ja pienten varsojen kanssa vielä pienemmistä. Niistä tulee niin äkkiä heikkoja ja vaisuja. 
Hoito ja seuranta jatkuu ja täytyy nyt vain  toivoa, että tästä nyt selvittäisiin. Mutta kysynpähän vain, että miten ihmeessä ne ihmiset säilyttävät mielenterveytensä, joilla varsoo joka kesä useampi tamma? Ihan hullua huolehtimista...

Salama voi ainakin toistaiseksi oikein hyvin. Viime kertainen varsominen oli sille niin kova kokemus, että tuntui melkein kummalliselta, kuinka terve ja hyvinvoiva se oli heti urakan jälkeen. Ja kuten tiesinkin, paras mahdollinen emä Salama ainakin osaa olla. Ylihuomenna tulee kuluneeksi tasan kymmenen vuotta siitä, kun Salamasta tuli minun hevoseni. Se oli tuolloin 2-vuotias. Tuolloin sen hakureissulla Salaman kasvattaja sanoi meille, että "siinä on teille ihanteellinen emätamma". Tuo sanonta on jäänyt mieleen, kun se oli jotenkin ristiriidassa siihen, että me kuitenkin etsittiin ravurivarsaa... Saimme onneksi kuitenkin kaiken. Ihanteellisen harrasteravihevosen, valiojuoksijan, viisaan ystävän ja sitten vielä ihanteellisen emätammankin. Joskus voi näköjään saada paljon enemmänkin kuin toivoisi.



11.5.2017

Salamyhke

 
 
Toisista haaveista kasvaa elämän aikana suurempia kuin toisista.
Kolme vuotta sitten en olisi arvannut kuinka suuria tunteita tähän haavematkalle mahtuu.
Joskus on ehkä tehnyt mieli antaa periksikin, sillä ihan helppo taival tämä ei ole ollut.
 Nyt kuitenkin tuo suuri haave seisoo neljällä jalalla tallissa.
Ja elää yhä.
 
Salamyhke.
 
 Isänsä Ponnen Aatoksen ja emänsä Salaisuus Rokin tomera orivarsa syntyi eilen illalla.
Ikioma kasvatti ikiomista valiojuoksijavanhemmista.
Haaveilu jatkukoon, sillä tie ravikuninkaaksi se vasta pitkä ja kivinen onkin…
 
*järkevämpää tekstiä tulossa lähipäivinä, jos oma pää tästä tokenee*

26.4.2017

Huhtikuun kuulumiset

Vilma 21.4.2017

Kevät. Valo. Linnut. Vihreys.
Väärin. Tänä aamuna kevät on ollut lunta, märkää, rapaa, myrskyä. Tuli uusi talvi ja niin paljon lunta, että vähän tuumasi huumori olla koetuksella, kun mietti, että pitääkö ihan aikuisten oikeasti alkaa kolaamaan...

Kevät on myöhässä, mutta kai se tänäkin vuonna tulossa kuitenkin on. Kurasta, ravasta ja nyt tästä kunnon takatalvestakin huolimatta tykkään keväästä ja sen tuomasta valosta valtavan paljon. Hevostenkin murheet tuntuvat keväällä vähän vähemmän murheellisilta kuin ankean syksyn aikana. Keväällä on aina kuitenkin tunne, että ehkä kaikki vielä tästä iloksi muuttuu.

Salaman varsomiseen pitäisi olla enää alle viikko. Viikko. Inhoan tätä aikaa ja ahdistun jollain tapaa ehkä entistä enemmän jokaisesta kuluneesta päivästä, mutta silti koen säilyttäneeni tähän asti mielenterveyteni yllättävän hyvin. Ei jotenkin ole kerennyt aivan kamalasti miettimään ja pelkäämään. Salama on toki muuttanut isoon varsomiskarsinaan ja kameravalvonta on viritetty jotta vainoharhaista kyttäystä on mahdollista toteuttaa. Toisaalta Salamalla on vielä hokkikengät jalassa ja saa ollakin niin pitkään kuin vain suinkin mahdollista. Ihan vielä se ei kyllä näytä siltä, että lähiaikoina varsoisi.
Tässä vaiheessa inhoan kuunnella tai lukea myös esimerkiksi muista blogeista varsan syntymisen odottamisesta, mietelmiä tulevasta varsasta tai haaveilua jo varsan tulevaisuudesta. Niin. Tässä vaiheessa minun tekisi mieli huutaa kurkku suorana, että kun kaikki ei vain välttämättä mene niin kuin haluaisi tai suunnittelisi. Mutta ei se huutaminen mitään auta. Parempi olla hiljaa omien ajatustensa kanssa. Mutta mietin silti mielessäni, että ihmisten pitää kokea epäonnistuminen ja pettymys ennen kuin he oppivat arvostamaan onnistumista ja sitä, että kaikki meneekin hyvin. Sama totuus pätee tässä varsomisasiassakin. Siinä kun on niin monta muttaa. Mietteet ovat tässä vaiheessa kovin ristiriitaisia.
Salama pari viikkoa sitten.

Salama 26.4.2017

Salama. Viikko laskettuun varsomisaikaan.
Aatu ja Samu ovat edelleen toipilaita. Molempien jalat on ultrattu viime viikolla ja samalla Aatun hankoside myös poltettiin. Kävelytys jatkuu kummankin kohdalla taas ainakin seuraavat 1,5 kuukautta. Oma motivaatio on kävelyttämisen suhteen ihan nollissa, mutta onneksi tuo tallin pihassa nököttävä kävelytyskone ei ole työstään valittanut. Päällepäin Aatu ja Samu näyttävät molemmat niin hienoilta, että mielellään nuo kyllä kehtaisi radallekin viedä. Vaan kun sitä oikotietä ei nyt ole, niin on ajateltava, että jospa se nyt hevosten toipumiseen annettu aika palkitsisi sitten toisessa päässä. Itsensä huijaamista tai ei, mutta näillä mennään.

Aatun poltettu hankoside muutamia päiviä toimenpiteen jälkeen.
 Jalassa on turvotusta mutta jälki on siistiä!

Onneksi on kuitenkin Vilma, jolla on nyt suuri tehtävä olla tallin ainut treenihevonen. Vilmasta on tullut mukava hevonen. Ratareissut Kaustiselle voi tehdä sen kanssa yksikseen eikä sen toimimista tarvitse hermoilla. Sekin on nykyään sellainen asia, jota on oppinut oikeasti arvostamaan!  Kaustisella ollaan saatu seuraa ystäväni Merjan hevosesta, mikä tekee lenkkeilystä ihan kaikille osapuolille mukavampaa. Vilma juoksentelee tässä vaiheessa ihan sievästi, mutta minulle tulee kyllä ajoittain sen kärryillä vähän turhautunut olo. On siinä kuitenkin aika monta ratareissua tehtävänä ennen kuin Vilma osaa kilpailusuuntaan käännettäessä laskea lautasen alas ja purra kuolaimeen. Näin vertauskuvallisesti ilmaistuna. Mutta vielä sen ei tietenkään tarvitse mikään kilpahevonen ollakaan. Mutta kun viimeiset vuodet on ajanut vain aikuisilla hevosilla, niin tuommoisen taapertajan kanssa meinaa jossakin kohtaa uskonpuute iskeä.

Teppo ja Vilma. Uudet treenikaverukset Kaustisen hiittisuoralla.

Vilma ja iskä 23.4.2017


Loppuverryttelykörryyttelyt

Viime viikolla käytiin Vilman kanssa myös osallistumassa Kaustisella pidettäviin Hippoksen tamma- ja varsanäyttelyihin. Näyttelyihin oli ilmoittautunut paljon varsoja ja omalla kohdallani kyllä emmin Vilman ilmoittautumisen kanssa ihan viimeiselle tunnille asti. Mutta ilmoitin sitten kuitenkin. Ensimmäistä kertaa ikinä meidän tallin hevosella esittämään varsanäyttelyssä liikkeet ajaen. Näin sen tietenkin kuuluisikin olla, sillä ihan mahdotonta kaksivuotiaitten kohdallakaan on enää kunnon ravia taluttamalla esittää. Sielläpä nuo kaksi- ja kolmivuotiaat suomenhevoset sitten taapersivat radalla ensimmäistä kertaa voilokit kyljissä. Aika hauskaa. :) Vilma esitti liikkeet ihan mukavasti, joskin kyllä sitä niin kuin kaikkia muitakin varsoja selkeästi epäilytti radalla pällistelevä tuomarijoukko.
Näyttelytouhut sujuivat muutenkin onnistuneesti, vaikka päivä oli pitkä ja kelikin melkoisen hyytävä. Vilma esiintyi kaksivuotiaista viimeisenä ja odottelu sai lopulta senkin hermot kiristymään siinä määrin, että rakennearvostelussa varsa esitti myös kahdella jalalla seisomista.  Vilma sai tasaisen hyvät pisteet ja mitattiin 151-152cm korkeaksi. Tasainen pisterivistö toi hienon II+ palkinnon. Vilma keräsi valtavan palkintokokoelman ollen ikäluokkansa paras varsa, näyttelyn paras suomenhevosvarsa ja vielä näyttelyn paras varsa.

Vilman kanssa liike-esittelystä tulossa. Varsalla todistetusti voilokki kyljessä ensimmäistä kertaa!

Vilma ruusukesaaliinsa kera. Kiitos Heidille kuvista!

Tuomaristo arvosteli Vilmaa seuraavasti:
Tyyppi: Hyvät tyypit 8
Runko: Syvä, vankka, tiivis runko. Hyvä kaula, piirteetön säkä, hieman painunut selkä. Hyvä lanne ja lautanen. 7,5
Jalat: Vasemmassa etujalassa taittunut varvasakseli, oikea etujalka hajavarpainen. Takajalat hyväasentoiset. Kuivat jalat. 8
Kaviot: Hieman matalapohjaiset, muuten hyvät. 8,5
Käynti: Etujalat kerii, takajalkojen liikkeet ahtaat, suorat. Rauhallinen käynti. Hyvä yliastunta. 8
Ravi: Etujalkojen liike ahtaanlainen, takajalkojen liike väljä. Rytmikäs, hyvä ravi. 8,5

Hieno tamma Vilmasta on kasvamassa.

Mun tammavarsa osaa kyllä keuliakin...

Rakennearvostelussa Vilman hermot meinasivat totaalisesti olla koetuksella...

Villiässä. II+ palkinto. Kiitos kuvista Seidi Koivusalolle.

Tallielämä junnaa siis jotakuinkin paikoillaan. Riittäähän noissa neljässä hevosissa tekemistä töiden ohessa, mutta aika helpolla sinällään päästään nyt, kun vain Vilma on radalla käytettävä hevonen. Aivan varmaa on myös, että kesän päälle tulee ikävä raveihin oman hevosen kanssa.
Nyt ollaan oman yhdistyksen kanssa aktivoiduttu jopa järjestämään Kaustisella kahdet harjoitusravitkin. On ollut jopa ihan mukavaa yhdessä tekemistä, vaikka aika monta talkooihmistä homma vaatiikin onnistuakseen. Semmoista puuhastelua täällä siis, vaikka blogissa onkin ollut hiljaista. Jospa se tästä taas. Paikoilleen ei saa jäädä eikä hevosten ongelmia auta liiaksi murehtia.

Mukavaa kevättä (heti kun se oikeasti vain tulee) kaikille ja onnistuneita varsomisia jokaiselle niitä odottaville!

Talli rehuladosta kuvattuna.
 

17.3.2017

Tunteet ja järki


Niin. Otsikossapa ovat ne kaksi asiaa, joiden kautta tätä hevosurheilua harrastetaan ja joiden välillä koitetaan tasapainotella. Välillä menee paremmin ja välillä huonommin. Mutta molempia tarvitaan, sekä oikeassa elämässä että raviurheilussa!

Kaivoin viime kesän ravimuistoja tähän kuviksi. Samu ja iskä Ylivieskassa.

Aatun hankoside reagoi taas. Heti, kun viimeksi hehkutin, kuinka hyvin ori treenaa. Olisi varmaan pitänyt olla taas vain hiljaa. Tiedä häntä, mutta pettymys on ollut valtava. Aatu teki yhden huonon treenilenkin, jonka jälkeen vasen takajalka turposi tukiksi. Ja kun kyse on Aatun jalasta, niin aluksi siihen katsominenkin vaikutti käyvän kipeää. Koska jalka turposi niin pahoin, elättelin mielessäni kyllä toiveita, josko kyse olisikin vain ihorikon aiheuttamasta impparista. Pistin hevoseen pari pullollista penisiliniäkin ja sain kuin sainkin jalan siedettävän näköiseksi. Pieni, mutta suurta huolta aiheuttava lämpöisempi kohta löytyi kuitenkin sisäsääreltä. Maanantai vietettiin sitten suurimmaksi osaksi autossa istuen ja piipahdettiin Aatun ja Samun kanssa Tampereen klinikalla. Aatun jalasta löytyi taas kerran pieni, 15%:n vamma hankositeen runko-osasta. Hiljaiseksi veti. Samun osalta jänteen kontrolliultraus näytti paranemisen edenneen aikataulussa, eikä leikkaushoidolle ole ainakaan tässä vaiheessa tarvetta. Kävelyttäminen odotetusti jatkuu kuitenkin vielä seuraavat 1,5 kuukautta.

Tosiasia on, että tuo Aatun vasemman takajalan hankoside hajoaa nyt aivan liian helposti. Nyt se kesti treeniä kaksi kuukautta, mutta siinäkään ajassa ei keretty vielä ajaa yhtään kunnon hiittiä. Kimmon mukaan hankositeessä täytyy olla jotain haurastumaa, kun se näin helposti ja jatkuvasti oireilee. Se on varmasti täysin totta.

Aatu viime juhannuksena Härmään lähdössä.

Järjellä ajatellen jalan jatkuvassa kuntouttamisessa ei ole enää mitään järkeä. Mutta. Järjellä ajatellen ei kukaan saisi edes koko raviurheilua harrastaa. Aatun kohdalla on aika paljon tunnettakin pelissä. Se on ollut ja on tietenkin yhä melkoisen hyvä hevonen. Aatulla on sellaisia ominaisuuksia, jotka olisivat voineet viedä sen vaikka ykköstasolle asti. Lisäksi se on tälläkin hetkellä upea katsella. Iloinen, eläväinen, treenattu, kesäkarvainen ori. Noh, onhan se upea. Mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan. Jossakin vaiheessa jokaisella hevosella tulee eteen se hetki, kun sen ura syystä tai toisesta katkeaa. Tällä hetkellä sen saisi Aatun kohdalla sanoa päättyneen Turun kuninkuusraveihin. Huipulle. Sinne minne tuo hevonen oikeasti kuuluikin.

Aatu ja Niko Härmässä.

Mutta. Yksi tosiasia on, että raviurheilulla ja järjenkäytöllä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Aatun hankoside tullaan tulehdusturvotuksen poissaamisen jälkeen polttamaan ja näin ollen kokeilemaan jalkaan vielä tuo "vanhan kansan parantamistapa". Polttaminen jakaa nykyaikana ihmisten, eläinlääkäreidenkin, mielipiteitä. Kimmo näki sen kanssamme varteenotettavana vaihtoehtona nyt, kun hankkarin kanssa on selvästi otettava kovammat keinot käyttöön. Tuollaisena se ei ainakaan tule kestämään, se on nyt viimeistään selvää. Polttaminen on viimeinen, mutta ehkä paraskin hoitovaihtoehto nyt, kun hankoside näyttää oireilevan pienesti mutta hyvin herkästi. Jatkoaika alkakoon.

Tänä vuonna, vuoden parhaimpaan aikaan, kevään kynnyksellä, ollaan ihan erilaisessa tilanteessa kuin vuosikausiin. Ensi kesänä meidän tallin hevosista ei tulla ajamaan yhdelläkään kilpaa. Tulee tyhjyys. Haluaisin kokeilla käyttää ravireissuilta nyt ylijäämän ajan hevosten uintitreenin mahdollistamiseen. Se olisi sekä Samulle että Aatulle niin valtavan hyvää kuntoutusta. Etenkin Aatun kohdalla, jolla vamma on takajalassa, on helposti se vaara, että hevonen alkaa säästelemään jalkaa. Uidessa jalkaa ei voisi säästellä, mutta toisaalta se ei rasittaisikaan jalkoja lainkaan siinä määrin kuin juokseminen. On ihan eri tarinansa sitten, saisiko näitä kumpaakaan jäärää ikinä veteen, mutta jollain lailla minua suuresti kiehtoisi ottaa tämäkin uinti-oljenkorsi hevosten kuntouttamisessa vielä käyttöön. Käytännössähän tämä tarkoittaisi ihan samanlaisia kopin kanssa tehtäviä reissuja kuin hiittireissutkin, mutta hevosiinhan sen kaiken vapaa-ajan on tähän saakkakin käyttänyt. Keväällä ohjelmassa olisi myös meidän tarhojen aitojen uusiminen, joten sinällään tekemistä löytynee, vaikkei hiitille tai raveihin päästäkään. Mutta tosiasiahan on, että ne ravireissut ovat kuitenkin tämän harrastuksen suola. Niitä on saanut tämän hevoskaluston kanssa tehdä melkein viimeiset kymmenen vuotta, joten kieltämättä hyvin erilainen kesä on tulossa.


Tämä on raviurheilua. Kyse ei vieläkään onneksi ole mistään sen vakavammasta asiasta. Mutta kyse on kuitenkin meidän rakkaasta harrastuksesta, jonka eteen ollaan tehty aikamoisen paljon töitä. Tämä on nyt sitten näköjään taas tällainen vuosi, jolloin kaikki yksinkertaisesti vain menee pieleen. Ihan kaikki. Vielä kerran kuitenkin mutta. Yrittämättä jättäminen on varmin tapa olla onnistumatta.



Samun lähtö Ylivieskassa heinäkuussa. Joukon perältä volttiennätyksen ja kolmossijan kanssa kotiin.

2.3.2017

Elossa

Helmikuu jäi näköjään kokonaan välistä kuulumisien päivittämisessä. Mutta hengissä täällä ollaan kaikki ja koko kalusto. Ajalla on kummallinen voima. Se on paras mahdollinen lääke niin moneen vaivaan, ongelmaan ja huoleen. Jossakin määrin aika auttaa myös unohtamaan tai ainakin selviämään. Helmikuu oli tammikuuta helpompi. Antaa siis ajan kulua.

Salaman kanssa ratsastuslenkillä.

Meillä on ollut upea talvi treenata hevosia. Varmaan ainakaan viiteen vuoteen meillä ei ole ollut tällaisia treeniolosuhteita kuin nyt. Lunta ei ole ollut mitenkään erityisen paljon, mutta sitä on ollut riittävästi. Ja kun iskä sai jo marraskuussa poljettua metsätiet hyväksi lumisateiden jäljiltä, ovat ne olleet koko talven pohjaltaan parhaat mahdolliset hevosten juosta. Joskus sitä miettii, kuinka monenlaista panostusta tämä hevosharrastaminen oikein vaatiikaan. Hevosten pitäminen ja valmentaminen kotona ei ole ihan pelkkää tallissa käymistä. Se ei ole edes pelkkää lenkille lähtemistä. Se on niin paljon muutakin. Se on ilmojen kyttäämistä, ajopaikkojen kunnossapitoa, lumitöitä, hiekottamista, tunkion tyhjentämistä, tarhojen korjaamista, aikataulujen sumplimista ja hevosten jatkuvaa valvontaa. Se on juuri sitä elämää, mitä haluan elää. Oma valinta ja oma unelma. Mutta monenlaista panostusta se silti vaatii.

Oma talli ja tallityöt. Heinäkuorma saapuneena pihalle.

Tästä talvesta on todellakin nautittu ja siitä on pyritty kyllä ottamaan kaikki ilo ja hyöty irti. Aatu ja Vilma ovat lenkkeilleet paljon. Samu ja Salama vähemmän, mutta lenkillä nekin ovat käyneet. Olosuhteitten takia lenkillä on ollut hevosten kanssa niin mukava käydä, ettei metsästä malttaisi palata takaisin ollenkaan. Toisaalta "oikeissa töissäkin" on ollut niin kiire, että välillä tuntuu, ettei ehdi ollenkaan harrastamaan niin paljon kuin haluaisi. Päivät ovat olleet melkoisen aikataulutettuja, mutta toisaalta ihan hyväkin niin. Tietääpähän elävänsä eikä ole järin ollut aikaa murehtia turhia.

Aika on myös sellainen käsite, ettei sen perässä tahdo edes pysyä. Taisi olla viime viikolla kun Facebook muistutti, että siitä on jo kolme vuotta sitten oltiin Aatun kanssa kantakirjauspuuhissa Kiuruvedellä. Tällä viikolla sitten Hippoksen sivuilta sai lukea iloisen uutisen. Jalostusvaliokunta oli kokouksessaan perinteisesti korottanut hevosten jalostusluokkia kilpailu- tai jälkeläisnäyttöjen perusteella. Tänä vuonna myös Aatu oli tuolla listalla ja sen kantakirjapalkinto tai nykyinen ilmaus jalostusluokka, nostettiin kolmosesta kakkoseen. Olipahan hieno asia tämmöisille harrastelijoille! Tavallista arkeahan palkintokorostus ei tietenkään muuta mitenkään, mutta on kuitenkin jonkinlainen osoitus siitä, että joskus on jotain oikeinkin tehty ja että kyseessä on ehkä kuitenkin kilpailunäytöiltään aika hyvä hevonen. Vaikka itsestä se ei siltä tuntuisikaan, koska Aatu on meille kuitenkin pelkkä Aatu. Tällä hetkellä ollaan taas varovaisen toiveikkaista Aatun tulevaisuuden suhteen. Oriin valmennuksen suhteen ollaan kiristetty tehoja ja sillä on ajettu metsän siimeksessä vetojen tyyppisiä vauhtiharjoitteluja. En tiedä, kumpi on lenkiltä palatessa iloisempi, Aatu vai iskä. Aatu on kyllä niin äärettömän iloinen hevonen. Vaikka se kääntyi jo 10-vuotiaaksi, on sen treeni-into aina kuin nuorella varsalla. Mutta voimat ovat aikuisen, paljon valmennetun ja kilpaa-ajetun hevosen. Onhan se riski ja voimakas. Joku päivä sillä ajaessani ajattelin kyllä, että tavallaan ymmärrän sen iskän pointin siitä, että Aatun jälkeen mikään muu hevonen ei tunnu miltään. Se juoksemisen ilo on positiivisella tavalla jotain hyvin erikoista. Pelkällä treeni-innolla ei tietenkään raveissa menestytä ja starttiin on edelleen matkaa, mutta nyt Aatun iloista olemusta seuratessa on taas tullut mietittyä, että jo pelkästään tämän tunteen kokemisen takia hankositeen kuntoutustyö on kannattanut. Kaikki muu tähän päälle olisi sitten jo pelkkää plussaa.

Kiuruveden orinäyttelyssä kolme vuotta sitten.

Aatu muutama vuosi sitten kotona.
 
Vilmalla olen ajanut kolmesti viikossa noin 11 kilometrin lenkkejä. Varsa alkaa hiljalleen voimistua. Vilma on tuonut omalla tavallaan harrastamiseen taas ihan uudenlaista intoa. Varsojen kehitystä on niin mukava seurata, vaikka toisaalta turhauttaa ajatellakin, kuinka monta treenilenkkiä ja juostavia kilometrejä on vielä edessäpäin. Se on taas se aika. Sitä on annettava tarpeeksi ja se ottaa oman aikansa. Että varsasta tulee joskus ravihevonen. Jos tulee. Aika näyttää.

Vilman kyydissä ei oikein monesti kärsi puhelinta kaivella taskusta, mutta tämä oli poikkeustilanne. Vilma ja Aatu lenkillä.

Samun elämään ei ihmeitä kuulu. On ollut ehkä vähän yllätys kuinka turhautunut ruuna on ollut kävelykomennukseensa. Starttiaikana tuntui, että Samu on kotona ennemminkin laiska treenattava, mutta nyt sairasloma-aikana se ei malttaisi kävellä ollenkaan. Kilpailukuntoiselle hevoselle, varsinkin Samun hermoille yhtäkkinen treenamattomuus on ollut kova kolaus. No, sitäpä tämä nyt on. Kävelyttämistä on loppujen lopuksi takana vasta kaksi kuukautta. Pitkästi on samaa hommaa siis edessäkin, mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät. Seuraava jalan ultrausaika Tampereelle on jo varattuna ja sittenpä ollaan ehkä taas hitusen viisaampia jatkosuunnitelmien suhteen.

Salaman varsomiseen on enää kaksi kuukautta. Taas tulee mieleen aika. Ja kuinka se on kulunut äkkiä. Yhdestätoista kuukaudesta on enää kaksi jäljellä. En yhtään osaa odottaa Salaman varsomista. En sitten yhtään. Tammalla on kuitenkin kaikki hyvin ja ison mahan läpi tuntuvista, jopa näkyvistä, potkuista päätellen, joku on sieltä jossain vaiheessa ulos pyrkimässä.

Maaliskuu tuo mukanaan aina tietynlaisen kevään tunnun. Tämä vuosi ei tee poikkeusta. Pitkän hiljaiselon jälkeen ulkona havahtuu taas kuulemaan lintujen ääniä ja huomaa auringon paisteen. Elämä menee eteenpäin. Aika tekee tehtävänsä.

Salama ja Vilma. Ja auringonpilkahdus.

28.1.2017

Takkuinen tammikuu

Tammikuinen sumu.

Kaikki voi muuttua silmänräpäyksessä. Koko elämä. Huominen, tulevaisuus, haaveet ja suunnitelmat. Ihan kaikki. Jokainenhan sen tietää. Silti. Kun se muutos sitten tulee omalle kohdalle, ei siinä mitkään fraasit kuitenkaan auta. Olen lukenut tuon viimeisen kirjoittamani blogitekstini moneen kertaan. Jotta muistaisin, kuinka hyvältä sitä tuntui kirjoittaa. Olin maininnut viime vuoden viimeisinä päivinä, että olisin voinut elää tuota vuotta pitempäänkin. Allekirjoitan kaiken tuon edelleen. Niin olisin. Tammikuu on ollut yhtä pettymystä. Selviytymistä aamusta iltaan ja illasta aamuun. Mutta nyt ollaan jo tässä. Lopussa. Ehkä helmikuusta tulee helpompi.

Pettymyksiä on koettu siis sekä henkilökohtaisessa elämässä että tallin puolella. Kaikki vain tuli vielä niin samaan syssyyn. Samu ontui pari viikkoa sitten lenkille lähtiessä vasenta etujalkaa. Sivuhuomautuksena tähän mainittakoon, että suomenhevosten jalat ovat muuten talvella aika karvaiset. Kun jalasta ajoi karvat pois, löytyi alta lämmin ja puristusarka etusääri. Ei tarvinnut arpoa tai arvailla. Ilmiselvä jännevamma. Alkoi jalan raivokylmäys pettymyksen kyyneliä nieleskellen. Näinhän tämän ei pitänyt mennä. Hyvän peruskuntokauden jälkeen tästä olisi pitänyt tulla Samun vuosi.

Tosiasiahan on, että Samun vasemman etujalan pinnallinen koukistajajänne on hajonnut kerran aikaisemminkin; 4-vuotiskaudella, kriteriumkarsintojen kynnyksellä. Siitä on kaksi ja puoli vuotta. Nykyään en enää edes osannut pelätä jännevamman uusiutumista, koska hevonen on kestänyt starttailua tähänkin asti. Samu on toimimattomuutensa takia järjestänyt jänteelle joskus melko koviakin rasituksia ja se on joutunut olemaan aika hurjissakin kolhuissa ja tilanteissa mukana. Ja kaiken jänne on kestänyt. Nyt Samu on rauhoittunut, takana on hyvä ja ehjä kilpailukausi. Nyt Samulla on ajettu hiljaisia ja pitkiä peruskuntolenkkejä hyvillä pohjilla, sillä meillä ei ole moneen vuoteen ollut niin hyviä talvitreenausolosuhteita kuin nyt. Lisäksi Samun kengityksestä ollaan oltu todella tarkkoja. Kaikki on tehty niin hyvin kuin ollaan osattu. Ollaan oltu huolellisia ja tarkkoja ja hoidettu hevosta hyvin. Silti. Tämä typerä tammikuu sai tuon jänteenkin kuitenkin hajoamaan.

Pari viikkoa kuljeskeltiin melko synkissä tunnelmissa. Pettymys oli niin kova, että ensiksi Samu oltiin jo laittamassa kokonaan pois ja sitten se oli lähdössä pariksi kuukaudeksi Mikkeliin kuntoutukseen. Pois edes omista silmistä. Tuntui, että itseltä ei enää löydy yhtään motivaatiota aloittaa taas samaa kuntoutusrumbaa alusta saakka.

Viime maanantaina käytiin sitten Samun ja Aatun kanssa Tampereen klinikalla Kimmon syynissä. Samun jännevamma-diagnoosi varmistui. Vamma on eri kohdassa kuin aikaisempi vamma. Hyvä asia on, että vaurioalueella on myös tervettä kudosta. Siellä ei siis ole mitään sellaista "onkaloa", johon esimerkiksi kantasoluja voisi ruiskuttaa. Huono asia on, että vamma on alhaalla, osittain jännekanavan sisällä, mikä tekee paranemisesta hankalampaa tai ainakin hitaampaa. Voi olla mahdollista, että jos paraneminen ei lähde suunnitellusti etenemään, niin jalka täytyy leikata, jolloin jänteelle tehdään lisätilaa katkaisemalla tukiside. Koska omat näkemyksemme olivat aika synkät, niin kysyimme Kimmolta suoraan, kannattaako Samua ylipäätänsä enää kuntouttaa. "Kannattaa, jos muuten uskoo hevoseen", oli kokeneen eläinlääkärin selkeä näkemys. Hän myös sanoi, että kuninkuusravien päälähdöissä juoksee joka vuosi hevosia, joilla on ollut samanlainen vamma. Mutta lisäsi myös, että tokikaan kaikki eivät kilpailurasitusta tule kestämään. Niin kummalliselta kuin se tuntuukin, niin ennuste oli valoisampi, kuin mihin olin etukäteen varautunut.

Aatu Tampereen klinikalla.

Yksi tosiasia on myös, että Samu on oikeasti tavallista parempi hevonen. Eihän se ollut kerennyt oikeasti näyttää kykyjään kuin vähän sinne päin, mitä sillä oikeasti sisässä on. Samun kanssa on tehty niin paljon töitä, että siitä onnistuttiin saamaan vielä toimiva kilpahevonen. Kovan kuoren alle jäi niin paljon potentiaalia, vauhtia ja lahjoja. Tuntuu turhauttavalta, ettei Samu pääsisi tai sille annettaisi vielä mahdollisuutta päästä oikeasti näyttämään niitä myös koko muulle raviväelle. Ja niinkin olen kuullut sanottavan, että: Asiat, jotka tuntuvat mahdottomilta ovat juuri niitä, joiden eteen on taisteltava kaikista eniten.

Klinikkareissulle palatakseni. Aatun hankoside sai nyt terveen paperit. Uutinen on hieno, koko kuukauden paras asia, mutta jotenkin sen fiilistely on hukkunut nyt muiden murheiden alle. Aatu on saanut tähän saakkakin hölkätä lenkkejä pari kertaa viikossa, mutta nyt sen kanssa saa lääkärin luvalla aloittaa nousujohteisen valmennuksen. Aatun loukkaantumisesta alkaa olla puolisen vuotta, joten ei tämä kyllä todellakaan kovin hätäisen ihmisen hommaa ole! Jos jotain positiivista koitetaan väkisin hakea, niin Samun sairasloman takia Aatun valmennukseen pystyy keskittymään nyt vielä vähän paremmin ja huolellisemmin. Ja iskähän nauttii, kun pääsee taas ajamaan Aatulla kunnon lenkkejä. Hänelle Aatu on hevosena kuitenkin aina se ykkönen.

Murehdin tätä Samun jalka-asiaa töissäkin taannoin ääneen. Sanoin, että jalan ennuste kestää kilpahevosen rasitusta on vain 50%. Työkaverini kuunteli ja sanoi, että siinä on se toinenkin puoli. Täydet 50% mahdollisuus, että se kestääkin. Lisäksi hän sanoi, että: "Hei, me pelataan ihan tohkeissaan joka viikko Euro Jackpottiakin ja siinä voittomahdollisuus on paljon olemattomampi." Niin. Jäin miettimään. Nyt kun löydän itseni Samun jalkaa kylmäämästä tai käärimästä, niin huomaan sisuntuneeni. Tämä peli on vielä ihan kesken. Ja se pelataan loppuun asti.

Vilman kanssa lenkille lähdössä

30.12.2016

Vuosimuistelot

Ajankulu on armotonta. Muuta ei voi todeta kalenteria tuijottaessa. Tämä vuosi on mennyt nopeasti. Kun eletään vuoden 2016 viimeisiä päiviä, olisi varmaankin jonkinmoisen yhteenvedon aika. Muistan, kun viime vuonna tähän aikaan oli tunne, että haluaisi vain unohtaa kaiken sinä vuonna koetun. Ei todellakaan tehnyt mieli muistella tai palata ajassa taaksepäin. Kun uusi vuosi sitten koitti, tehtiin vastoin kaikkia tapoja ja periaatteitamme. Tallissa tukimme hevosten korvat, laitoimme valot palamaan, jätimme radion auki ja ammuimme vuoden epäonnet rakettien savuna taivaalle. Taisi kannattaa. Tästä vuodesta tuli kuin tulikin paljon, paljon helpompi, onnistuneempi ja onnellisempi. Jopa siinä määrin, että tätä vuotta olisi voinut elää pidempäänkin. On hankala sanoa jotain yksittäisiä hyviä hetkiä tästä vuodesta.  Niitä on ollut paljon. Tai ehkä pienemmistäkin hyvistä hetkistä on oppinut iloitsemaan. Ja niin sen kuuluukin olla. Hevosten kanssakin koettiin paljon pieniä ja vähän suurempiakin onnistumisen hetkiä. Tilastojen valossa kausi oli toiseksi paras, mitä meidän tallista hevoset ovat koskaan tehtailleet, mutta tilastot eivät tietenkään kerro kaikkea. Ei ollenkaan. Nyt on sellainen fiilis, että haluan muistella niitä koettuja hetkiä tänne blogiinkin, vaikka ihan hevonen hevoselta.


Aatu
Aatu ja iskä raveihin lähdössä

Yksi koko vuoden itselleni eniten mieleen jääneistä hevosten starteista oli ehdottomasti Aatun juoksema Seinäjoen startti huhtikuun viimeisenä päivänä. Aatu palasi tuolloin kymmenen kuukauden hankosidevamman parantelutauolta suoraan T76-lähtöön. Meitä hirvitti ja meille kuittailtiinkin moisesta sarjavalinnasta. Mutta kun niitä helppoa tauoltapaluustarttejakaan ei enää tuon sarjan hevosille tarjoilla. Mukaan mentiin vailla minkäänlaisia odotuksia. Muistan jotenkin hirveän selkeästi ne fiilikset, miltä tuntui nähdä Aatu taas radalla. Muistan, kuinka iloiselta se näytti lämmityksessä. Muistan, kuinka kuski ei ollut sen raviin lämmityksessä tyytyväinen. Muistan, kuinka kummalliselta tuntui katsoa Aatun starttia ja miettiä, miten ori pysyikin noin hyvin toisten matkassa mukana. Miten hienoa oli nähdä Aatu tekemässä sitä, mihin se oikeasti on luotu. Muistan ihmetyksen, kun Vellu käänsikin Aatun kolmannelle radalla kiriin kierros ennen maalia. Muistan maalisuoran, josta en nähnyt mitään. Muistan, kuinka hiljaa Merja vieressäni oli ja vain muka zuumaili kameralla loppusuoran voittotaistoa. Ja muistan ikuisesti ne Pylkkäsen Antin kuuluttamat sanat; Vixen ykkönen, Ponnen Aatos kakkonen... Ja sitten päässä sumeni. Eji voinut olla. Ei Aatu voinut olla tauolta noin hyvä. Se on käsittämätöntä. Ja muistan, kuinka iloisena Aatu tuli startin jälkeen katoksille ja se melkein nauroi meille. Se itse tiesi, kuinka hyvä se oli. Tai on. Minä vain olin tyystin unohtanut sen hyvyyden tauon aikana.

Seinäjoella 30.4.2016

Mikkelissä 17.7.2016

Muita kauden hienoimpia hetkiä Aatun kanssa oli ehdottomasti Seinäjoelta tullut voitto 16.5 Mika Forssin ajamana. Hevonen oli vahva ja teki umpirehdin juoksun, mutta kuskikin oli niin asiassa ja niin asiakaspalvelija, että hattua täytyy nostaa vieläkin. Aatun vahvuudet ja heikkoudet oli selvitetty jo etukäteen ja tulos oli sen mukaista. Olen edelleen suunnattoman onnellinen, että Mika saatiin edes kerran Aatun elämässä oriin kärryille. Yksi kaudelta mieleen jääneistä tapahtumista oli myös Aatun startti Juhannuksena Härmässä. Uskon, että jokainen joka kävi tuolloin PowerParkin upouudella raviradalla, saati pääsi osallistumaan hevosen kanssa raveihin jompana kumpana päivänä, muistavat vuoden 2016 Juhannuksen ikuisesti. Harvoin näkee tai kokee mitään vastaavaa raviurheilussa. Se panostus ja työmäärä raviurheilun hyväksi olivat ja ovat yhä käsittämätön satsaus meidän kaikkien raviurheilun ystävien eteen. Aatu teki Härmässä hyvän startin ja sijoittui Nikon ensikertaa ajamana viidenneksi erittäin kovatasoisessa lähdössä.


Härmässä 25.6.2016

Vuoden suurin satsaus; huippukylmähoitolaite

Ne olivat niitä parhaimpia hetkiä. Sitten olivat ne pettymykset. Kaustisen startti Festivaaliraviviikonloppuna on yhä sellainen, etten tiedä, olenko siitä startista onnellinen vai pettynyt. Niko sanoi ennakkoluulottomasti jo ennen starttia, että "Ponnen Aatos voi voittaa koko lähdön". Ja herranjestas, sitä se todella oli tekemässä, kunnes laukkasi viime metreillä. Muistan sen hetken, kun hevoset olivat viimeisessä kurvissa kääntymässä maalisuoralle. Aatu kiri kolmatta rataa ja näytti jo tuossa vaiheessa minun silmin voittajalta. Kärryillä istunut Niko oli samaa mieltä. Hylkäys loppusuoran laukasta oli karvas kohtalo, muttei ole Aatun kohdalla ensimmäinen laatuaan. Pettymyksestä huolimatta mielestäni Aatu näytti juuri tuossa startissa, että se pystyy pärjäämään tähtidivisioonissakin ihan mitä vastustajaa vastaan tahansa.

Kaustisella 9.7.2016

Kokkolassa 5.5.2016

Yksi mieleen jäänyt pettymys ja pitkä kotimatka oli sitten Aatun kanssa Rovaniemeltä, kun se laukkasi Kirppuajossa kuolemanpaikalta kierroksen juoksemisen jälkeen hylkäykseen. Tuohon starttiin oli vähän kuin tähdättykin ja kaikki meni kuin Strömsössä aina siihen saakka, kunnes Aatun hermot pettivät. Mutta siltäkin reissulta on vain kotiin tultu.
Aatu pääsi osallistumaan myös Turun kuninkuusraveihin, mutta siitä ei jäänyt mieleen mitään muuta, kuin kunnia olla mukana ja hevosen epävireisyys. Jokin oli jo tuolloin pielessä ja se jokin oli ehkä sitten se vasemman takajalan hankositeen runko-osan vamma, joka ilmaantui pienesti ja sievästi näkyviin muutama päivä kuninkuusravien jälkeen. Kausi katkesi siihen ja käsitti lopulta vain yhdeksän starttia. Vähäisestä starttimäärästä, epävarmuudesta ja uudesta hankosidevammasta huolimatta Aatun kaudesta jäi kuitenkin jotenkin kummallisen hyvä mieli. Ehkä se oli yllätys siitä, että hevonen pystyi pitkästäkin sairastauolta palaamaan takaisin tasolleen ja kaiken kohdillaan ollessa vieläpä menestymäänkin. Aatu kulki kauden aikana valiovauhtia täydellä matkalla molemmilla lähtötavoilla ja sai rahaa aina kun vain välttyi hylkäystuomiolta. Sepä se.

Tulevaisuudesta ei kukaan osaa, eikä sitä Aatun kohdallakaan voi ennustaa. On mahdollista, että parhaat vuodet ja hetket ovat jo koettuja tai sitten  voi olla mahdollista, että ne saadaan elää vielä joskus tulevaisuudessa. Iskältä ei ainakaan usko Aatun kykyihin lopu koskaan. Eikä noin hyvän hevosen kohdalla tietenkään saakaan tehdä. Koska hyvät hevoset tulevat aina takaisin. Ihan aina.

Kaustisella 9.7.2016

Kuopiossa 7.6.2016



Samu
Oulussa 10.9.2016

Samun kausi 2016 vetää jossakin määrin hiljaiseksi. Se ei ollut täynnä suurkilpailuvoittoja, mutta se oli täynnä suoritusvarmaa tekemistä koko pitkän kauden ajan. Ei meidän tallin hevoset ole koskaan tehneet sellaista kautta kuin Samu tänä vuonna tehtaili. Hippoksen tilastot kertovat tässä suhteessa paljon Samun tekemisestä: Startteja 20, voittoprosentti 15, sijaprosentti 80, laukkaprosentti 0, hylkäysprosentti 0. Ei tavallisten taapertajien harrastehevoselta voi enempää vaatia.

Oulussa 19.8.2016

Kauden aikana olimme kuitenkin muutamaan otteeseen sormi suussakin. Kauden alussa Samu ei ollut vielä täysin toimiva peli raveissa ja se saattoi ennen lähtöä heittäytyä toimimattomaksi ja olla kääntymätön. Mihinkään suuntaan. Raveihin lähtiessä ei ollut ollenkaan varmaa, suostuuko Samu raveissa volttaamaan ja sen myötä ylipäätänsä kilpailemaan ollenkaan. Epävarmuus hevosen toimimisesta oli kieltämättä stressaavaa. Vellu osasi kuitenkin pelata Samun kanssa. Tuntui, että moni muukin ohjastaja otti Samun toimimisen asiakseen. Sitä tultiin välillä "hakemaan" volttiin ja toiset ohjastajat jännittivät aidan varressa meidän kanssa yhtä lailla Samun volttikuvioita tai auton taakse kääntymistä. Huhtikuun Ylivieskan startissa volttikuviot olivat kaikkea muuta kuin kohdillaan takamatkan juoksuradalta, mutta kun Samu vain sitten sattui kääntymään lähtöhetkellä menosuuntaan, niin kuului muutaman ohjastajan suusta sanat; Hyvinhän se onnistui. Niin. No kaikki on suhteellista. Huhtikuun viimeisenä päivänä Seinäjoella Samu sammui järjettömän keulakaahotuksen jälkeen lähtönsä viimeiseksi. Siitä startista toipumiseen meni kauan. Ihmisillä vielä kauemmin kuin Samulla. Tuona hetkenä tuntui, että kaikki se työmäärä mitä hevosen toimisen parantamiseksi oli tehty valui hukkaan. Teimme omat ratkaisumme. Samulla alettiin ajamaan pitkiltä takamatkoilta volttilähtöjä pienillä radoilla. Toivoimme Samun saavan vain sisäratajuoksuja porukkaan piilotettuna siten, että jos hevonen loppusuoralla vielä jollekin tuntuu, niin sitten saisi kääntää kiriin. Toukokuusta heinäkuuhun Samulla lähestulkoon ajettiinkin sitten vain tuollaisia lähtöjä. Helppoja reissuja, joiden jälkeen Samu tykitti loppusuoraa usein tuulispäänä. Se ehti aina totoon asti ja ennenkaikkea ne kirit saivat meidät taas uskomaan parempaan tulevaisuuteen. Noiden starttien aikana Samu löysi itsensä kilparuunana, se alkoi luottaa itseensä, koko oleminen rauhoittui ja Samu alkoi toimimaan raveissa kuten hevosen kuuluukin. Nuo kesän aikana tahkotut Kajaanin, Halsuan ja Kuopion startit olivat Samun tulevaisuuden suhteen käännekohtia.

Oulussa 19.8.2016

Oulussa 3.10.2016

Samu kävi Aatun kanssa reissun Turun kuninkuusraveissa, jossa se kuitenkin stressasi valtavasti yöpymistä vieraassa paikassa. Sama stressaaminen jatkui raveissakin ja juoksu oli yksi uran huonoimpia. Kurkusta löytyi tuon startin jälkeen onneksi ihan oikeaa vikaakin, jonka parantelun jälkeen Samu palasi takaisin radoille ja kiskaisi käsittämättömän seitsemän startin mittaisin totoputken. Syksy oli hienoa raviharrastamista Samun kanssa. Ruuna toimi kuin kello, teki rehtejä esityksiä ja pärjäsi aina. Tuollaisen totoputken aikana alkaa väistämättä itsekin miettimään, milloin kaikki hyvä loppuu ja se totaaliromahdus tulee. Se tuli itsenäisyyspäivänä Teivossa ja tuona päivänä laitettiin piste Samun kuusivuotiskaudelle. Parhaiten mieleen jääneitä startteja olivat tietenkin syksyn aikana Oulusta ja Seinäjoelta haetut voitot sekä elokuun lopussa Rovaniemen T76-kakkonen sekä syyskuun Oulun T76-finaalikierroksen kolmonen. Hienoja hetkiä kertakaikkiaan.

Kotona

Tulevaisuudesta ei Samun osalta osaa toivoa kuin yhtä asiaa. Että ruuna pysyisi terveenä. Uskon, että silloin sen kanssa saataisiin kokea vielä monta mukavaa ravivuotta. Samu kääntyy nyt 7-vuotiaaksi. Ehkä ensi vuonna voisi kokeilla päästää Samulla muutaman mailin pyrähdyksenkin, joita tähän saakka on vältelty. Ei ole ihan mahdotonta, että mailin matkalta Samu polkisi itsensä tallin kolmanneksi valiojuoksijaksi, sillä jo tällä kaudella se tehtaili Ylivieskasta täydestä voltista ennätystuloksekseen 25,7ke. No, haaveillahan aina saa.
 
Oulussa 19.9.2016
 
Oulussa 19.9.2016

Oulussa 10.9.2016



Vilma

Tuntuu, että 1-vuotiaan varsan elämässä nyt ei kovin mullistavia asioita vuoden aikana tapahdu. Vilmankin kohdalla tuntuu, että tuossahan se on tarhassa Salaman kanssa töllistellyt ja pohjattomalla ruokahalulla heinää popsinut. Tuntuu, että Vilma on vain ollut ja tullut hoidettua siinä sivussa, muiden hevosten ohessa. Mutta ei se nyt tosiasiassa ehkä ihan niinkään ole. Vuoden aikana Vilma on opetettu ajolle. Se on käynyt kymmeniä kertoja jo Kaustisen ravirataa kiertämässä, ollut satoja kilometrejä hevoskopin kyydissä ja opetellut ravihevosen elämää. Sitä on kengitetty huolella, hoidettu ja ruokittu hyvin. Sen on annettu kasvaa ja kehittyä valvovan ja rakastavan silmän alla. En ole koskaan pitänyt Vilmaa mitenkään erikoisena tai erityisen hienona varsana. Se on ollut omiin silmiini lihava, keskenkasvuinen, mutta ihan nätisti liikkuva varsa. Niin. Kun Vilma sitten keräsi elokuussa Ylivieskassa Hippoksen tamma- ja varsanäyttelyistä kaikki mahdolliset palkinnot kotiin oli kai minunkin ruvettava katsomaan varsaani vähän erilaisin silmin. Yksivuotias suomenhevostammavarsa melkoisen harvoin saa näyttelyistä I- palkintoa, mutta Vilma otti ja täräytti näyttelyistä sellaisen pisterivin, että sinivalkoinen ruusuke todellakin saatiin. Vilma oli myös ikäluokan paras ja koko näyttelyn paras varsa ja jopa sitten paras koko kauden aikana Pohjois-Pohjanmaan näyttelyissä palkittu suomenhevosvarsa. Tästä meriitistä Vilma sai ilmaisen osallistumisoikeuden Oulu Expressiin. Kummallista. Ja minä kun en ollut kovin innoissani lähdössä koko näyttelyyn!

Ensimmäistä kertaa kärryt perässä
Toista kertaa kärryt perässä. Ei vielä ihan vakuuta. :D

Kotona

Nyt Vilma on täydessä treenissä. Se käy lenkillä kolme kertaa viikossa ja jaksaa juosta kahdeksan kilometrin lenkkejä. Vielä tässä vaiheessa en hirveästi osaa sitä moittia. Tykkään Vilman luonteesta ja juoksemisen helppoudesta. Vilma on todella kiltti käsitellä eikä ole pätkän vertaa muiden hevosten perään. Se elää omassa pienessä maailmassaan, johon ei kuulu kuin se itse ja jonka mukaan on ihan sama, mitä ympärillä tapahtuu. Mutta sitten kun kärryt laittaa perään, niin kaikki muuttuu. Silloin Vilmasta tulee terävä ja tomera nuori ravurinalku.

 



Näyttelyssä Ylivieskassa 30.8.2016


Varsojen kehitystä on upea seurata. Ensimmäisen vuoden aikana varsoista kasvaa jo niin hienoja ravurintaimia. Oikeastaan ne muuttuvat ensimmäisen vuoden aikana varsoista hevosiksi. Siis siinä samalla, kun minusta tuntuu, että mitään ei tapahdu. Tykkään Vilmasta lenkki lenkiltä enemmän ja huomaan, että se on ottanut paikkansa tallissa. Tulevaisuuden toivona. Sillä parasta on edelleen kaksivuotiskauden kynnyksellä se, että varsa saa olla edelleen keskentekoinen ja tehdä silloin tällöin kepposiakin. Mutta silti sen edessä tulevaisuus on vielä täysin avoin ja kaikki on vielä mahdollista. Haaveet ovat vielä haaveilemisen arvoisia. Olen miettinyt jopa, että ehkä minulta otettiin kaikki viime kesän muut varsani pois siksi, että löytäisin Vilman elämääni. Tiedä häntä, mutta haluan uskoa edelleen siihen, että kaikella on tarkoituksensa.
 
Vilma ensimmäistä kertaa Kaustisen raviradalla keväällä 2016
 
 
Kaustisella



Salama

Salama. Hevonen, joka merkitsee minulle vielä tänäkin päivänä ihan kaikkea. Raviura on juostu jo aikapäiviä sitten ja sen jälkeen Salama on kertaalleen jo melkein kuollut varsomiseen. Silti tuo suurenmoinen tamma elää yhä ja voi hyvin. Salama on ollut tänä vuonna varmasti meidän tallin iloa tuottavin hevonen. Se on osallistunut niin monenlaiseen ihmisten mieleenpainuviin hetkiin. Se on ollut eläkekyytiä antamassa, se on antanut naapureillemme "läksiäismuistokyydityksen", se on ollut ihmisten ihmeteltävänä ja siliteltävänä R-kioskien ja Fintoton yhteisessä Bongaa suomenhevonen -kampanjassa, se on ilahduttanut lapsia joulunavauksessa ja mitähän vielä. Joka tapauksessa keikkoja on ollut niin paljon, että Salamahan ei tuumaa ehtiä eläkkeelle ollenkaan. Mutta eihän se tietenkään ole vasta kuin 11-vuotias.



Kaikenmaailman kissanristiäisten lisäksi Salama on treenannut koko vuoden. Uskallan melkein väittää, että se yksi kovakuntoisimmista siitostammoista. Salama jaksaa edelleen lenkillä laittaa jopa Samulle kampoihin, eikä tuon tamman armoton kilpailuvietti osoita minkäänlaisia  hyytymisen merkkejä. Se on itse paljon enemmän tosissaan kuin mitä kukaan siltä enää vaatisi.

Koko tämä vuosi ollaan myös harjoiteltu ratsastuspuolta ja käyty Torpan Ratsutallilla kahden viikon välein Hannan opissa tunneilla. Vaikka olen täysin ravi-ihminen, niin olen niin nauttinut noista ratsastustunneista Salaman kanssa. Olen saanut itse niistä niin paljon iloa ja lisäksi Salama on kehittynyt vuoden aikana ratsuna huimasti. Jokaisella tunnilla on hankaliakin hetkiä, mutta myös niitä tunteita, jolloin Salama tuntuu niin äärettömän hienolta. Suomenhevonen on aivan mieletön aarre.

Kannuksessa pr-hommissa
 
Sievissä matkaratsastuksen harjoistuskisoissa
 
Ratsastustunnilla

Kevään ajan kokosin itseäni myös Salaman astuttamista varten. Koko projekti sujui hirvittävän helposti, kun ympärillä oli taitavia, ihania ammatti-ihmisiä. Salama tiinehtyi ensimmäiseen kiimaan ja varsaa odotetaan syntyväksi heti toukokuun alussa.  Kolmen vuoden haaveilu, toivominen, pelkääminen ja odotus saisi kyllä vihdoin luvan saada onnellisen ja toivotun tuloksen.

Haave




Ystävät

Ystävät ovat ne, jotka todellakin ansaitsevat oman osansa koko vuoden hienoimpia hetkiä muistellessa. Sillä tiedättekö, ei ole sellaista hienoa hetkeä, jota ei ystävät olisi olleet mukana tekemässä tai kokemassa. Juuri ystävät ovat tehneet sen, että hetket ovat jääneet mieleen ja että ne melkein haluaisi elää uudelleen. Yksin mikään ei tuntuisi miltään.
Minulla on maailman parhaat ystävät. He ovat järjestäneet helmikuussa minulle elämäni hienoimmat synttärit, heidän kanssaan on tehty reissuja niin kuninkuusraveihin kuin ikeaankin ja moneen muuhun paikkaan. Vuoden aikana on naurettu niin paljon. Niin paljon, että vatsalihaksiin on sattunut ja on tuntunut, ettei jaksa enää nauraa. Ilo. Ja sen jakaminen. Luottamus ja sen pitäminen. Tukeminen ja vierellä pysyminen. Niistä on ystävyys hyvin pitkälle tehty. Olen äärettömän kiitollinen kaikista ystävistäni.




Kiitos
Kauden lopussa kiitos kuuluu antaa niille kelle se kuuluu. Meidän hevostemme kengittäjä Jyri Puusaari on tehnyt koko tämänkin vuoden tinkimätöntä työtä. Hevosten ohjastajat Veli-Erkki Paavola, Niko Jokela, Tuomas Pakkanen, Mika Forss ja Santtu Raitala ajoivat onnistuneita startteja. Tampereen ja Kaustisen klinikoilta ollaan saatu apua silloin kun on tarvittu. Kenneth Danielssen on ollut ehkä se puuttuva palanen, mitä olemme tiimiimme tarvinneet. Helmisen Katrin ja Paavolan Katrin ammattitaidolla saatiin Salama taas kantavaksi. Ja Valjasliike Saariselta ollaan tänäkin vuonna saatu parasta mahdollista palvelua. Kiitos ravielämyksistä Kaustisen, Ylivieskan, Härmän Powerparkin, Kokkolan, Halsuan, Kajaanin, Tampereen, Mikkelin, Turun, Kuopion, Rovaniemen, Oulun, Vaasan ja Seinäjoen raviradat. Kiitos upeista ravikuvamuistoista Tuuli Nikille. Kauneimmat kiitokset myös omille vanhemmilleni, sisaruksille, kyläläisille, tuttaville, sukulaisille, kannustajille ja arvostelijoille. Kiitos blogini lukijoille tämän vuoden jaetuista hetkistä. Kiitos, että elämä on tuntunut taas elämältä.

Onnellista, hienojen hetkien ja menestyksen täyttämää vuotta 2017 ihan jokaiselle!