Raviurheilu on minun mielestäni ennenkaikkea haaveita. Unelmia menestyksestä ja uskoa omaan tekemiseen.
Hevosihmisiltä haaveet eivät koskaan lopu. Minun pitkäaikanen suuri haave omasta tallista toteutui kesällä 2008.
Lohkoamisen yhteydessä tallitontti sai osuvan nimen; haavemaa.


Tallissamme asuu neljä suomenhevosta, joiden kanssa touhutessa kaikki mahdollinen vapaa-aikani kuluu.

Tämä blogi pitää sisällään ajatuksiani raviurheilusta, elämästä yleensäkin ja juttua hevostemme arjesta.



14.11.2017

Vihdoinkin raveja ja reissuja!

Jossakin vaiheessa Toholammilla oli jo ihan oikea talvi. Enää ei ole.

Vuosi lähenee loppuaan ja hyvä niin. On ollut pitkä ja vaikea vuosi. Erilainen ja Toivon syntymän ja kasvamisen takia tietenkin ihan erityinenkin. Elämä opettaa. Se nöyryyttää ja naurattaa. Tänä vuonna moni haave ja tavoite on pitänyt kirjoittaa uudestaan. Moni unelma on muuttanut muotoaan. Sitähän elämä on. Vuosi sitten kuvittelin tästä eletystä vuodesta tulevan myös hevosten kanssa erityinen. Aatu palaisi hankkarivammansa jälkeen takaisin radoille ja Samun kohdalla elettäisiin jonkinlaista läpimurtoa jonnekin huipulle päin. Huokaus. Ei mennyt ihan niin kuin oli toivottu.
Takapakkien jälkeen on jossakin määrin vedetty henkeä ja sisuunnuttu uudestaan. Olen huomannut haaveilevani taas kovin arkisista asioista, kuten ylipäätänsä pääsemisestä taas Samun ja Aatun kanssa raveihin. Oma motivaatio, unelmat ja tavoitteet on täytynyt rakentaa uudestaan. Se on ollut jossakin määrin raskasta, mutta ainut vaihtoehto ja tie tähän päivään.

Toivon leikkejä.

Kuten viimeksikin kirjoitin marraskuun pimeydessä ja synkkyydessä tallissa on kuitenkin näyttänyt valoisammalta kuin kertaakaan tänä vuonna. Toipilaskalusto on saatu taas tolpilleen, palaset kohdilleen ja kilpailukutsut aukaistu. Vilman syyskuista opetuslähtöä tai Aatun lokakuista koelähtöä lukuunottamatta Samu avasi virallisesti marraskuun toinen päivä meidän tallin kilpailukauden. Halleluja. Käytiin Samun kanssa tuolloin Kuopiossa. Etukäteen iloittiin paitsi jo raveihin pääsemisestä myös Samun saamasta numerosta yhdeksän, mikä tarkoitti auton takaa lähdettäessä takarivin paikkaa. Yksi ilonaihe oli myös maan kärkiohjastan saaminen Samun kärryille. Samu sai Mikalta täydellisen tauoltapaluustartin sisäradan syövereissä. Itse asiassa Samu jäi ysipaikaltaan lähtötohinoissa yllättävän kauas kärjestä ja juoksupaikaksi muodostui vasta viides pari sisällä. Mutta siellä oli hyvä juosta ja Samun taas muistella, mistä hommassa olikaan kysymys. Esitys oli varsin tasainen ja lopussa hevonen oli kuskin mukaankin puutunut, mutta Samu ylitti maalilinjan viidentenä ja sai juuri sellaisen startin tähän saumaan kuin toivoimmekin. Ajaksi tuli 29,1ake. Tärkeintä oli, että Samu ravasi hyvin ja käytöspuolikin oli Kuopiossa kaikin puolin kohdillaan, joskin Mika osasi kyllä kärsivällisesti ottaa kaikki mahdolliset Samun kommervenkit huomioon. Olipahan vain mukava olla pitkästä aikaa asian ytimessä ja hevosen kanssa raveissa kilpailemassa!


Samu kerkesi juosta tässä välissä jo toisenkin startin, joka oli viime perjantaina Ylivieskassa. Sinne oltiin oikeasti lähdössä kahden hevosen voimin, sillä myös Aatun oli tarkoitus "palata takaisin" juuri Keskisessä. Vastoinkäymisiinkin tavallaan tässä lajissa kuitenkin tottuu. Starttia edeltävänä iltana otin Aatun tarhasta illalla talliin ja ihmettelin hetken sen normaalia vaisumpaa olemusta. Kuumemittarin lukemat 39,8 kertoivat lievän vaisuuden syyn. Kyllä omat hevoset vain tuntee aika hyvin. Kyse ei ollut kuumetta kummemmasta asiasta ja tuota jonkinlaista tautia vaikuttaa kyllä olevan ainakin täällä Keski-Pohjanmaalla liikkeellä. Saimme siitä siis osamme. Kummallista sinällään oli, että tuo korkealle kivunnut kuume ei Aatullakaan kestänyt kuin tuon ainoan päivän. Kilpaahan sillä tietenkään ei pystynyt ajamaan ja kovin epävarmoin mielin olimme myös Samun suhteen, kun jotenkin sitä oli varma, että sama tauti on jo tai ainakin on hetkenä minä hyvänsä iskemässä myös Samuun. Kun tarpeeksi ruunaa kyttäsi, niin ihan kuin sekin olisi näyttänyt jo vähän vaisulta. Näinhän tämä homma menee. Starttiaamuna tarkistettiin vielä verikokeet Samultakin. Ihan priimaa tulokset eivät näyttäneet, mutta evät sellaisiltakaan, että Samua olisi niiden takia startista voinut oikein poiskaan jättää. Hemoglobiini oli kuitenkin alakantissa ja valkosolut sukeltaneet sen verran alas, että liekö Samu kuitenkin jossain vaiheessa saanut osansa tästä jostain viruksesta. Tiedä häntä.
Että näin.

Ennakkotunnelmiin nähden startti oli sitten positiivinen yllätys. Niko tarjoili Samulle juuri niin tarkan suojajuoksun sisäradalla kuin toivoimmekin. Mitään floppaamista ei koskaan nähty vaan Samu näytti koko matkan ajan hyvältä ja oli tuntunut ohjiinkin samalta. Samu jäi vielä voimia tallella pussiin ja tuli maaliin kuudentena ajalla 29,5ke. Tällaisia reissuja ja ravikokemuksia Samu todellakin tarvitsee nyt pitkän taukonsa jälkeen. Lähdöt ovat niin kovia, että hevonen täytyy tavallaan ajaa niihin taas uudestaan sisälle. Samu palautui startista hyvin ja siitä jäi paljon positiivisempi mieli kaikin puolin kuin mitä raveihin lähtiessä olimme odottaneet. Joskus voi mennä näköjään näinkin päin!

Häävin oli sitten perjantain raveista selvitty, kun lauantaina pukkasi taas uutta reissua. Nyt otettiin Vilma mukaan ja käytiin minun maailman parhaiden kavereiden kanssa tekemässä totaalinen humpuuki- ja hyvänmielenreissu Vermoon. Homman nimi oli Valtakunnallinen varsanäyttely, johon Vilman kanssa otimme osaa. Voisi olla, että monelta jäisi vastaava reissu tekemättäkin. Meiltä on Vermoon noin 480km matka, mikä tarkoitti, että hevonen otti kyytiä melkein kahdeksan tuntia per sivu yhden pysähdyksen taktiikalla. Vilma yöpyi Vermon vierastallissa ja me ihmiset läheisessä hienossa huoneistohotellissa. En etukäteenkään epäillyt hetkeäkään Vilman reissujaksamista ja olihan se kaikkien odotusten mukainen. Vilma on kyllä äärettömän hienoluontoinen tamma. Niin minun 2-vuotias varsa vain matkusti Vermoon heiniä mutustellen, joi silloin kuin vettä tarjottiin, lompsi Vermossa vierastalliin, söi iltaruokansa, kiersi karsinan ja jatkoi heinien syömistä. Aamulla karsinassa vastassa oli ihan normaalin oloinen Vilma. Mikäpä tuollaisen hevosen kanssa on reissussa olla.

Kaukana kotoa. Asfalttimaailmassa.

Valtakunnallinen varsanäyttely on tällä hetkellä ihan onnettomassa jamassa. Ne on yhtä kuin ratsujen näyttelyt, niitä ei mainosteta eikä arvosteta millään tavalla. Eikä järjestelyt sinällään olisi voineet kyllä paljoa huonommat olleetkaan. Väitän, että yleisöä ei ollut Vermossa ainuttakaan henkilöä lukuunottamatta varsojen taustajoukkoja. Pidettiinpä täälläpäin näyttelyt sitten missä hyvänsä, on paikalla aina penkeillä istuvia vanhoja pappoja, joskus jopa kokonaisia koululuokkiakin seuraamassa näyttelyä. Ensi vuonna valtakunnallinen varsanäyttely järjestetään Ylivieskassa ja se on kyllä parasta mitä näille näyttelyille on pitkään aikaan tapahtunut. Ja saadaanhan näyttelyyn ilman muuta laajemmalta alueelta osallistujat, kun näyttely tuodaan keskemmälle Suomea. Nyt näyttelyiden finaalitilaisuus on pidetty Elma-messujen yhteydessä Messukeskuksessa. Siellä varsat saavat varmasti ansaitsemansa huomion, mutta kyllähän tuo virallinen näyttelyosuus Vermossa on hävettävän tavanomainen tapahtuma.

Villiässä 2v

Merjan sanoin: "Ei se nyt mikään salaisuusrokki kuitenkaan oo". No, ei.

Vilman osalta näyttelyistä jäi ihan hyvä mieli. Vilma jaksoi esiintyä kärsivällisesti ja esitti liikkeet mielestäni hyvin onnistuneesti. Olin tyytyväinen kaikkeen muuhun paitsi sen jaloista saamiin arvosteluihin, joista löytyi tällä kertaa kaikki mahdolliset rakenneviat, mitä en kyllä itse todellakaan allekirjoita. Vilman pisteet olivat: Tyyppi 7, runko 8, jalat 6, kaviot 8, käynti 9, ravi 8 ja se palkittiin II palkinnolla. Korkeutta mitattiin 154cm säästä ja 155cm lautasilta. Loppupelissä saatiin jännittää loppuun saakka messukeskuksen finaalipaikkaa, koska Vilmaa paremman palkinnon sai lopulta vain kolme varsaa. Finaalipaikka taisi lopulta jäädä ihan pienestä kiinni, mutta hienoja varsoja sinne tietenkin valittiin. Onnea kaikille finalisteille! Minua ilahdutti tietenkin eniten se, että koko näyttelyssä lopulta toiseksi sijoittui Camrilainen orivarsa! Muutoin juoksijasuunnan/ravisukuiset varsat eivät oikein päässeet juhlimaan.

Vilma Vermossa

Ravia esittämässä


"Turha luulla, että nostasin vielä korvat pystyyn."
 
Kotimatkankin Vilma matkusti yhtä hienosti kuin mennessäkin ja sunnuntai-iltana oltiin kotona yhdeksän aikoihin. Vilmasta tulee vielä niin hieno raviharrastuskaveri! Ja olipahan mukava ja mieleenpainuva retki maalaistolloilla pääkaupunkiseudulle. Mutta kyllä oli vain mukava myös palata kotiin metsien ja peltojen keskelle. Kun tämä tämä ensi vuoden kuninkuusravien mainosvideo sitten eilen pamahti facebookissa vastaan, niin tuli totaalisen hyvä mieli. Rovaniemi on Suomen upein ravirata. Sinne jos minne kuninkuusravit kuuluvatkin. Ja tässä syksyn pimeydessä ja koleudessa ajatukset kääntyvät tällaisia videoita katsellessa kuitenkin kohti ensi vuotta ja seuraavaa kesää. Ehkä ensi vuodesta tuleekin se kaikkein mieleenpainuvin ja merkityksellisin. Ehkä. Hevosihminen on ikuinen optimisti. Tai umpitollo. Miten vain.

Jokaisen päivän varma piristäjä Toivo!

26.10.2017

Ilon pilkahduksia

Aletaan lähestyä päivä päivältä vuoden pimeintä aikaa. Jos jotain tästä syksystä pitää sanoa, niin onpahan ainakin satanut. Sateesta ja ravasta huolimatta tunnelmat tallissa ovat olleet pitkästä aikaa kirkkaammat kuin koko vuotena. Lokakuu on tarjoillut meidän talliin odotettuja ja kaivattuja ilonpilkahduksia.

Onhan se jossakin määrin surkuhupaisaa, että vuosi kääntyy kohta marraskuuksi ja meidän tallin hevosten osalta ravikilpailumerkinnät ovat olleet yhtä kuin Vilman opetuslähtö. Mutta kaikkiin asioihin ei pysty itse vaikuttamaan ja tässä lajissa oma pienuus tai mitättömyys kyllä korostuu. Aatun ja Samun vammat ovat olleet sellaisia, että vain aika on voinut ne parantaa. Toki niiden eteen on kaikki mahdollinen yritetty tehdä, mutta aika on kuitenkin ollut se joka eniten on auttanut. Tampereen eläinlääkärin Kimmon sanat "vammat ovat pieniä, mutta aikaa vieviä" on todellakin saanut konkreettisen merkityksen. Aikaa on annettu. Valmennusta on kiristetty asteittain ja taas käyty ultrakontrolloissa. Terveitä jalkoja kummallekaan ei tule enää koskaan, mutta edes sellaiset, joilla voisi vielä kilpaa juosta. Aatun kohdalla uskon hankositeen polttamisella olleen suurin apu siihen, että ainakin tähän saakka jalka on kestänyt valmennuksen koventamisen kunnialla.

Aatu lämmityksessä koelähtöpäivänä 22.10.2017
Lokakuun alkupuolella käytiin tämän vammatarinan osalta viimeinen kontrollikeikka Tampereen klinikalle. Tuohon mennessä molemmilla hevosilla oli ajettu samat treenit, joissa vauhdit olivat olleet maksimissaan 1.40-lukemissa. Tampereella Kimmo ultrasi Samun ja Aatun vammajalat vielä kertaalleen. Takapakkeja ei ollut tullut ja molempien kintut näyttivät ultran ruudulla siltä, että kaikki voitava oli nyt tehty. Jatkossa homman nimi olisi vähän niin kuin Herran haltuun.

Aatulla ajettiin koelähtö viime sunnuntaina Seinäjoella. Tuo meidän 10-vuotias varsa oli ihan yhtä innoissaan touhusta kuin se on aina ollut. Tuli mietittyä myös, että onneksi kukaan ei kyennyt sanomaan Turun kuninkuusraveissa 2016, että Aatulla on seuraavan kerran voilokki kyljessä semmoiset 15 kuukautta myöhemmin. Usko olisi loppunut. Nyt se voilokki saatiin oriin kylkeen kuitenkin "taas" laittaa. Aatu oli ihan yhtä pelle kuin aina ennenkin. Varikolla sen kävelyttäminen/verrytteleminen aiheuttaa lähinnä vaaratilanteita, sillä Aatun hermoille se ei ole ollenkaan sopivaa touhua. Ei ole ollut ennenkään eikä ollut nytkään. Itse lämmitys kuitenkin sujui hyvin ja kyydissä istunut Niko oli Aatun menoon jo lämmitysajossa tyytyväinen. Aatun piti juosta koelähdössä alle aikarajan 35,0. Se on ihan kelpojuoksua, joskin kilpailutilanteisiin siitäkin pitää olla varaa vielä pudottaa kymmenen sekuntia. Kilpailu on kamalan kovaa.

Koelähtö. Uusi alku. Ensimmäisessä kurvissa.



Aatun volttimuuvit olivat edelleen melkoista pään heittelyä, mutta tällä kertaa se lähti kuitenkin ravia matkaan voltista. Hevonen näytti koko matkan ajan iloiselta, innokkaalta ja ravasi hyvin. Ensimmäinen puolikas sujui 36,0 vauhdilla, kilometrin väliaika oli 33,5, kolmas puolikas tasan 30,0 ja viimeinen 23,5. Niin. Kaksikymmentäkolmeviisi. Siihen ei tarvitse sanoa enää meikäläisenkään mitään. Hyvä hevonen on aina hyvä hevonen ja Aatunkin osalta kyydit näyttivät olevan edelleen tallessa, huilasi se välissä kuinka pitkään tahansa. Aatu haki kilpailulupansa takaisin ajalla 30,0. Ehkä se on niin, että vahvimmat meistä on sirpaleista tehty.

Kilpailuluvan kanssa takaisin katoksille saapumassa.

Eilen sitten oli Samun vuoro lähteä reissuun. Kaustisella järjestettiin meidän osalta aika sopivaan saumaan harjoitusravit, koska Samukin tarvitsisi jonkin kovemman harjoituksen ennen kuin sillä tohtisi alkaa tosissaan haaveilla kilvanajosta. Samu ilmoitettiin harkkareihin 40,0-sarjaan. Kaustisen uusittu rata näytti hienolta, mutta osoittautui valitettavasti liian kovaksi. Huolestuttavinta on tosin se, että pohjalta nousee jo tässä vaiheessa kiviä pintaan. Ei hyvä. Kuskien mukaan sisärata oli paras hevosen juosta ja kaikeksi onneksi Samulla olikin ykkösrata. Lämmityksessä Samu ei käynyt ollenkaan radalla, vaan iskä kerkesi vielä ennen pimeän tuloa käydä ajamassa ruunalla hiittisuoralla kahdeksan kilometriä hiljaista hölkkää. Tuon jälkeen Samu rauhoittui vähän katoksessa odotteluun, mutta kyllä siitä silti näki, että ihan erilailla latautunut hevonen oli matkassa kuin pelkillä treenireissuilla. Hevonen kuitenkin toimi hyvin, mikä ei sekään ole aina ollut mikään itsestäänselvyys Samun kohdalla. Näin pitkän tauon jälkeen on Samun kanssa ihan odotettua, että asioita ja käytöstapoja joutuu vähän "muistelemaan".
Samu harkkareihin lähdössä 25.10.2017

Itse kilvanajoon Samua ei kuitenkaan tarvinnut yhtään muistutella. Kukaan ei uskoisi, kuinka laiska ja rauhallinen hevonen Samu on kotona ja Ullavan metsissä treenata, kun katsoo sen latausta radalla. Se oli eilen jotenkin todella latautunut ja todella kilpailuhenkinen. Voltista se ampui matkaan kuin ennen vanhaan ja paineli jo ensimmäisessä kaarteessa kaukana muiden edellä. Selkäjuoksu olisi ehkä ollut meidän toiveenamme, mutta Samu oli jotain ihan muuta mieltä. Vellu sai pidätellä ruunaa koko matkan. Ensimmäinen puolikas kuulutettiin 40,0 vauhtiseksi ja kierros 39,0. Toiselta kierrokselta ei ole väliaikoja, mutta Samu latoi sen kyllä varmaan noin 30-pintaan. Hevonen näytti äärettömän hyvältä ja siltä se oli kärryillekin tuntunut. Viimeisellä takasuoralla tuli lämminverinen Samun rinnalle, mutta senkin kanssa Samun oli pakko kilpailla maaliin saakka. Kakkoseksi jäätiin. ;) Samun ajaksi tuli 34,9 eli aivan liian lujaa sarjamääritykseen nähden, mutta ratkaisu oli nyt kyllä valitettavasti enemmän hevosen kuin ohjastajan. Hyviä asioita oli kuitenkin ehdottomasti Samun ravin helppous ja palautumisen nopeus. Ehkäpä kaikki tästä vielä iloksi muuttuisi.

Samu ja ystäväni hevonen Peltolan Temppu harkkareissa.

Näin. Voilokit on siis kertaalleen taas soviteltu Samun ja Aatun kylkiin ja ollaan päästy vähän makustelemaan, mistä tässä lajissa oikein olikaan todellisuudessa kyse. Tällaisina hyvinä hetkinä aina tuntuu, että kaikki se työ mikä hevosten vammojen hoitoon ja kuntouttamiseen on käytetty, on ollut kaiken tämän hyvän mielen arvoista. Ja sitä, kuinka pitkään tämä leikki tällä kertaa kestää, ei onneksi osaa sanoa vielä kukaan. On vain tämä hetki.

Lokakuussa on ollut myös hevosten vuosihuoltoja. Aatu ja Samu kävivät hammasteknikko John O Hanlonin hammaslääkäräröitävänä ja kaikki hevoset ovat Toivoa lukuunottamatta saaneet vuosittaiset influenssarokotuksensakin. Lisäksi Aatu kävi Kennethin kiro- ja akupunktiohoidossa Halsualla.

Vilman kanssa Ullavan upeissa maastoissa.

Taitaa olla jo kuukauden vanha kännykkäräpsy, mutta olkoot nyt tässä. Samun kanssa lenkille lähdössä.

Salaman kanssa kävin viime viikolla Kannuksessa Torpan Ratsutallilla Hannan tunnilla ensimmäistä kertaa Toivon syntymän jälkeen. Toivoa ei ole vielä vieroitettu, mutta nyt se joutui muutamaksi tunniksi eroon äidistä Salaman käytyä töissä. Oli kyllä niin mukavaa taas pitkästä aikaa! Kotona ratsasteluja ja ylipäätänsä Salaman liikuttamista rajoittaa nyt sen kengättömyys, mutta maneesissa onneksi pärjää ilman kenkiäkin. Toisaalta Salama ehdottomasti alkaa olla jo säännöllisen liikutuksen tarpeessa, sillä viimeisen parin viikon aikana sillä on ollut pari kertaa epämääräisiä maha/ähkyongelmia, joita kertaalleen kävi päivystävä eläinlääkärikin hoitamassa. En tiedä, haittaako se sisällä oleva varsa nyt jotenkin Salaman elämää, onko se juonut liian vähän vai liikkunut liian vähän. On tämä välillä yksi oravanpyörä.

Salama alkaa muutenkin olla jo sen oloinen, että voisi pikkuhiljaa jo vieroittautua Toivosta ja ehkä niitä pitäisikin ruveta pitämään yöt jo omissa karsinoissaan. Talveksi Toivo lähtee Halsualle toisen samanikäisen orivarsan kaveriksi. Mielestäni tuonikäinen orivarsa tarvitsee ehdottomasti ikäisensä leikkikaverin ja on ihana, että sellainen nyt löytyi semmoisesta paikasta, mihin annan Toivon hyvillä mielin. Samun jälkeen kun olen edelleen sitä mieltä, että se pihatto ei kuitenkaan ole ainakaan ihan jokaiselle varsalle se paras mahdollinen kasvuympäristö.
Syksyn hetki tallin pihalta jonain iltana.

25.9.2017

Syksyn tuntua

Syksy on vienyt laitumiltakin jo vihreyden.
 
Joku kesällä otettu kuva tarhojen aitojen uusimisen jälkeen.

Syksy ja syksyn värit

Syksyiset, sumuiset aamut ovat niin hienoja. Kirpeitä ja kosteita mutta jotenkin silti niin hienoja. Illoista ei taas ehdi paljon nauttia, kun pimeä tulee jo melko aikaisin. Mutta sekin kuuluu syksyyn.
Viime viikko oli perinteisesti se viikko syksystä, kun olin hevosenhoitolomalla vanhempieni ulkomaanmatkan takia. Sinällään se on yksi vuoden parhaista viikoista. Saa elää viikon ihan omassa kuplassaan, puuhastella tallissa niin paljon kuin sielu sietää ilman, että mitkään työkuviot häiritsevät. On välillä ihan terapeuttista, että viikon ajan sosiaalinen elämä koostuu hevosille puhumisesta ja kaupan kassalla asioimisesta. Ja tietenkin kavereista, mutta silti kärjistettynä ilmaistuna asia on juuri noin. 

Lomaviikon kunniaksi käytiin Merjan kanssa reissu Seinäjoen klinikalla, jossa ohjelmassa oli Vilman irtopalakuvaus. Pohjanmaan hevosihmisille oli melkoinen lottovoitto, kun Tampereen hevosklinikalla pitkään työskennellyt Mari Vettenranta perusti oman klinikan Seinäjoen raviradalle. Juuri tätä me ja moni muu on vuosikausia kaivannut! Tykkään Marin perusteellisuudesta ja hevostuntemuksesta ja tietenkin siitä kokemuksesta, mitä hänellä jo on hevosten hoitamisessa. Meillä on aina irtopalakuvattu varsat ihan rutiininomaisesti noin 2-vuotiaana, vaikkei ne mitenkään oireilisikaan tai mikään nivel ei turvottelisikaan. Jotenkin siitä on vain tullut rutiinitoimenpide tulevaisuutta varten. Vilmalla oli oikeassa takakintereessä pieni irtopala, mutta sekin oli sellaisessa kohdalla, ettei sen koskaan pitäisi hevosta ruveta vaivaamaan ja jolle ei tarvitse mitään operatiivista hoitotoimenpidettä tehdä. Hyvä niin. Samalla Vilmalta kuvattiin toisesta etujalasta puikkoluut, koska jalan ulkosyrjälle on ilmaantunut patti. Samasta syystä jalka myös ultrattiin. Patti osoittautui jonkinsortin tällin aiheuttamaksi lyöntijäljeksi, joka paranee. Hyvä niin. Vilma on ollut opetuslähtönsä suorittamisen jälkeen nyt helpommalla ja olen ajanut sillä harvakseltaan vain kävelylenkkejä. Jonkin aikaa Vilma saa vielä vetää henkeä ja kerätä voimia ensi talven treenejä varten.

Salama

Toivo
 

Tallin toipilaskalusto alkaa olla lähempänä starttikuntoa kuin kertaakaan tämän vuoden aikana. Kimmo on ultrannut kuukausi sitten sekä Aatun että Samun vammajalat ja molempien kohdalla ollaan päästy suunnitellusti koventamaan treenejä. Nyt molemmilla ollaan ajettu 40-vauhteja, eikä meillä ole kyllä koskaan kotona tuon kovempaa hevosia treenattukaan. Eikä tulla treenaamaankaan. Kovempaa tullaan ajamaan vain kilpailutilanteessa, mikä on sitten seuraava askel, niin kamalalta kuin se juuri tällä hetkellä kuulostaakin. Kynnys ilmoittaa hevoset näin pitkän toipilastauon jälkeen starttiin on ihan valtava. Mutta siihenhän sitä ollaan kuitenkin koko ajan tähdätty. Tuonkin verran tienanneita hevosia ei mielestäni kotitreenillä juuri tämän valmiimmaksi pysty saamaan ja sitten täytyy vain toivoa, että ne kestävät kilpailurasitukset ja menevät starttien myötä eteenpäin. Aatu joutuu lähtemään liikkeelle koelähdön kautta, jonka koen tässä vaiheessa pelkästään eduksi sille. Hevoset käytetään vielä lokakuussa Tampereen klinikalla Kimmon syynissä, mutta kaiken kaikkiaan positiivisemmin ajatuksin ollaan liikkeellä kuin pitkään, pitkään aikaan. Ehkä kaikki vielä iloksi muuttuu.

Lenkillä Samu edellä ja Aatu perässä

Aatu, Samu ja vastikään Kuopiossa voittanut Global Trasure

Kaustisen raviradan rataremontti on muuttanut meidänkin hiittikuvioita sen verran, että olemme käyneet nyt Aatun ja Samun kanssa ajamassa reippaammat harjoitukset Ullavassa. Siellä on kyllä satsattu hevosten treenipaikkoihin eikä olosuhteista ainakaan ole kiinni hevosten treenaaminen.

Ullavan hieno valjastuskatos

Ullavan treenipaikkoja

Iloisia hevosia lenkillä

Toivon ja Salaman elämään ei kuulu mitään kovin mullistavaa. Edelleen olen silloin tällöin ratsastellut Salamalla, mutta se on edelleen ilman kenkiä ja onkin niin kauan, kun on varsan kanssa samassa karsinassa ja tarhassa. Toivo on koittanut opetella pikkuhiljaa hevosten tavoille. Mutta on siinä hevoseksi kasvamisessa vain kuulkaa niin monenlaista mutkaa. ;) Toivo oli jossain välissä todella kova puremaan, mutta ehkä se tapa on melkein kuin jäänyt jo pois. Mutta tosiasiassa Toivolla on maailman lyhin muisti! Sitä kun neuvoo tai komentaa jostain asiasta, niin kymmenen sekunnin päästä tilanne on ihan sama. Se on tietyllä tavalla samalla vähän arka ja vähän kovapäinen. Niin kuin isänsä. Toivo on perinyt niin paljon piirteitään Aatulta, että toivoa sopii, että juoksulahjatkin olisivat sitten nimenomaan sieltä isän puolelta... Ja pää emältään. ;) Loppuun pakollinen pläjäys Toivoa - ja Toivon elämäniloa!
 
 

 
 

6.9.2017

Vilman oppari



Vilma on ollut minun hevoseni kohta kaksi vuotta. Montaa kuukautta vanhempi se ei ole siitä kahdesta vuodesta itsekään. Vilma on aina ollut helppo hevonen. Se on hevonen, joka ei tee itsestään ikinä mitään numeroa - mutta, joka tekee silti monta asiaa aina oikein. Se on harrastuskaveri, jonka kanssa on helppo tehdä töitä. Vilma on hevonen, jonka varaan unelmat on uskottu silloin, kun kaikki muu on ollut takkuista. Maanantaina tuntui, että kaikki haaveet ovat haaveilemisen arvoisia. Nyt ja aina.

Vilma suoritti Seinäjoella opetuslähdön hyväksytysti ajalla 2.03,8.



Tänä vuonna on pitänyt odottaa syyskuuhun saakka, että ylipäätänsä päästiin oman hevosen kanssa raveihin. Ei kyllä haitannut pätkän vertaa, että kyse oli pelkästä opetuslähdöstä. Silti. Oli hienoa pitkästä aikaa saada letittää hevosen tukkaan onnennauhat, puunata starttivehkeet ja miettiä, mitä kaikkea sitä oikeastaan pitikään raveihin ylipäätänsä ottaa mukaan. Tässähän koko harrastuksessa kuitenkin on kyse; päästä hevosen kanssa raveihin. Vilman kanssa on ollut oikeastaan koko vuoden ajan päivän selvää, että sillä ajetaan jo 2-vuotiaana opetuslähtö. Tykkään nykyään tästä tyylistä, että jo kaksivuotiaat suomenhevoset pääsevät halutessaan käymään raveissa opetuslähdön verran. Starttiin ja oikeaksi kilpahevoseksi on 2-vuotiailla vielä valovuosi matkaa ja tuhansia treenikilometrejä juostavana, mutta jonkinlaisena välietappina sillä tiellä opetuslähtö minun mielestäni on.

Vilma on ollut paljon reissussa. Sen kanssa on harrastettu ja harjoiteltu paljon asioita. Lisäksi se on luonteeltaan sellainen, että "ihan sama, mitä ympärillä tapahtuu". Se on sellainen tamma, josta jopa iskä sanoo tulevan "oikea hevonen". Tiedä sitten. Joka tapauksessa eipä tarvinnut paljon jännittää lähteä Vilman kanssa reissuun. Eikä missään mitään ongelmaa ollutkaan.



Muistan, kun Samu juoksi 2-vuotiaana opetuslähdön. Muistan, kuinka säälittävältä se silloin näytti. Ihan yhtä säälittävältä näytti Vilmakin, kun kylkeen laitettiin voilokki ja Niko istui kilpakärryjen kyytiin. Ei oikein jotenkin passannut yhteen koko yhtälö. Ei näillä lapsihevosilla ole mitään tekemistä raviurheilun kanssa, ovat ne niin onnettomia! Mutta sielläpä Vilma nyt hölkkäili ja mutkitteli rataa ympäri. Hirnui ja huuteli. Hohhoijaa.

Niko taisi ehtiä lönkötellä Vilman kanssa nelisen tai viitisen kierrosta rataa ympäri ennen kuin opetuslähtöhevoset kutsuttiin volttirinkiin. Vilma oli lähdössä ainut 2-vuotias suomenhevonen eikä 3-vuotiaita kilpakavereitakaan ollut kuin yksi. Lämminverisiä oli neljä, mutta nehän katosivat pisteeksi horisonttiin jo siinä aja-komennolla. Vilma löntysti yksinään rataa kaksi kierrosta ympäri ja näytti sivuun laiskalta, löysältä ja lihavalta. Niko ajoi tietenkin kellon kanssa tarkasti eikä Vilma olisi juuri yhtään kovempaa saanut lähdössään löntystääkään, sillä sen piti suoriutua lähdöstään aikahaarukkaan 2.00,0-2.20,0. Nyt se siis kirjautti itselleen ajan 2.03,8. Tyyli on ollut hiiteillä paremmankin näköistä, mutta hiotaan sitä kuntoon sitten vaikka seuraavat kaksi vuotta ennen kuin Vilma kasvaa starttihevosen ikään. Vilman kaltaisen varsan kanssa on kuitenkin erityisen mukava jatkaa treenejä, työntekoa ja haaveilua. Käsittääkseni Vilma oli tämän vuoden osalta ensimmäinen opetuslähdön suorittanut 2-vuotias Suomessa.

Ensimmäiset jäljet raviurheilun pitkällä, mutkaiselle ja kiviselle tielle on nyt jätetty.






 

25.8.2017

Elokuuta


Tällä hetkellä on jotenkin todella hankala kirjoittaa. Mitään. Mistään. Kun on niin kiire, ettei missään välissä kerkeä. Ja kun on niin hiljaista, ettei ole mitään mistä kirjoittaa. Syyt vaihtelevat. Joka tapauksessa, sitä hankalammaksi kirjoittaminen vain muuttuu, mitä kauemmin sitä välttelee.

On venetsialaisviikonloppu. Mitä se sitten tarkoittaakaan; mökkikauden päättäjäisiä, kesän loppua, syksyn alkua - vai ihan tavallista (työ)viikonloppua. Elokuun vaihtuminen syyskuuksi on kuitenkin ihan konkreettinen syksyn merkki. Iltojen pimetessä, olen miettinyt taas kerran, kuinka kummallista elämä on. Keväällä valoa odottaa ja sen voimalla on niin ihanaa puuhastella hevosten kanssa iltamyöhään. Syksyllä taas on ihana on illat pimenevät ja on tavallaan lupa levähtää. Ihmismieli tarvitsee kaikkea, valoa ja pimeyttä, kesää ja talvea, kevättä ja syksyä. Onneksi meillä on mahdollisuus saada osamme niistä kaikista.


Oikeastaanhan jonkinlainen syksy alkaa aina silloin, kun kuninkuusravit ovat ohitse. Se tapahtuma ei petä ikinä. Meillä oli tänäkin vuonna huikean mukava ja mieleenpainuva reissu isolle kirkolle hyvällä porukalla. Etukäteisfiilikseni siitä, ettei Vermolla, suomenhevosilla ja kuninkuusraveilla ole mitään tekemistä keskenään, saattavat jossakin määrin edelleen pitää paikkansa. Mutta Vermo hoiti kuitenkin kaiken tyylikkäästi ja ehkä jopa rutiinillakin. Kaikki toimi. Me pidimme kotiratamme omalle työmiehelle Metkutukselle koko viikonlopun lipun korkealle ja saimme kokea jälleen kerran kutkuttavan jännittävät kuninkuusravit. Parhaat voittivat. Onnea vielä upeat Saaga S ja Köppinen!



Elokuu on oman tallin hevosten osalta ollut onneksi ihanan treenipainotteinen. Samun ja Aatun jalat on ultrattu Kimmon toimesta heinäkuun lopussa viimeisen kerran ja tällöin myös Aatu sai hölkkäluvan. Nyt siis ollaan päästy käymään Kaustisen radalla ajamassa hölkkää Aatulla, Samulla ja Vilmalla. Toistaiseksi kaikki on ollut hyvin. Varsinkin Samu alkaa tuntua hölkkätreeneissä niin hienolta, että toivoisin sen pääsevän viikon päästä olevan seuraavan ultrauskontrollin myötä ihan oikeaan hiittivalmennukseenkin. Mutta koska tähänkin saakka on maltettu, niin maltetaan nyt jatkossakin kuunnella eläinlääkärin näkemys asiasta aluksi. Jokatapauksessa, Samun ja Aatun kärryillä on taas tullut se kummallinen tunne siitä, että tämän takia kuntoutustyö on jaksettu tehdä ja tämän tunteen takia se on kannattanut tehdä. Aikuinen, voimakas, kilpaillut suomenhevonen on upea. Todella upea.

Jos kaikki taivaankappaleet ovat vielä tulevan viikon ajankin oikeissa asennoissa, niin Vilma lähtee syyskuun alkupäivinä käymään Seinäjoen raveissa opetuslähdössä. Syyskuussa sillä on ohjelmassa myös irtopalakuvaus ja vielä kysymysmerkillä näyttelytkin. Katsotaan.

Toivo ja Salama voivat hyvin. Ne ovat ihania. Yhdessä ja erikseen. Tänä kesänä on ollut monesti sellainen tunne, ettei tästä kesästä jää paljoa muisteltavaa. Mutta jokaisena aamuna, kun olen vienyt Salamaa ja Toivoa laitumelle ja jokaisena iltana kun olen taluttanut niitä takaisin talliin, olen hokenut itselleni; muista. Muista kuinka täydelliseltä tämä kaikki tuntui kaiken odottamisen jälkeen. Säilytä tämä tunne. Muista, kuinka iloinen varsa loikkii emänsä edellä tai perässä. Muista, kuinka onnellinen ja ylpeä emätamma Salamasta on tullut. Muista, että olet ansainnut kaiken tämän onnen.




Ettei kukaan luulisi, että elämä hevosten kanssa on kovin montaa hetkeä pelkkää onnea, niin kerronpa vaikka eilisillasta. Ei tarvitse sen kauemmas muistella.  Olin ajatellut ratsastaa Salamalla vielä iltasella. Puoli kahdeksalta päätin toteuttaa suunnitelmani kun olin ensiksi saanut siivottua hevosten tarhat. No. Yllätys. Salama ei antanutkaan laitumelta kiinni. Se on kai nyt niin tuossa äitiysloma/kesäloma/helppo elämä/hormonihöyry -moodissaan, että työnteko ei vain kiinnosta. Eikä edes porkkanat eivät saaneet Salaman mieltä muuttumaan. Ärsytti katsella laitumella nurkasta nurkkaan kiitävää tammaa varsa perässään. Salama tiesi, että oli väärä kellonaika talliin menemisen suhteen. Se vain on liian viisas. Toivo sentään kävi välillä luonani rapsutettavana. Sain kuningasidean. Se oli virhe. Päätin ottaa Toivon panttivangikseni ja sainkin varsan kanssa lompsittua laitumen portin toiselle puolen. Sitten Salamalla iski laitumella -lapsi viedään-paniikki. Toivolle iski myötäpaniikki. Varsa ampui laitumen porttilankojen läpi takaisin laitumelle riimunnaru perässään. Siitä se säkeentyi vielä lisää niin, että meni kahdesta kohtaa uudestaan laitumen langoista lävitse. Aatu sekosi. Samu sekosi. Vilma sekosi ja polki siinä tarhassa hypätessään etukenkänsä irti. Lankoja venyi maassa ympäri laidunta, jonka keskellä tamma ja varsa laidunsivat voittajien näköisinä. Aivan mahtavaa. Onneksi yhtään ei ärsyttänyt. Ei yhtään. Noh, korjailin sitten aitoja. Pyydystin Salaman kiinni. Ja pääsin ratsastamaan. Ah, elämä on sitten niin täydellistä.