Raviurheilu on minun mielestäni ennenkaikkea haaveita. Unelmia menestyksestä ja uskoa omaan tekemiseen.
Hevosihmisiltä haaveet eivät koskaan lopu. Minun pitkäaikanen suuri haave omasta tallista toteutui kesällä 2008.
Lohkoamisen yhteydessä tallitontti sai osuvan nimen; haavemaa.


Tallissamme asuu neljä suomenhevosta, joiden kanssa touhutessa kaikki mahdollinen vapaa-aikani kuluu.

Tämä blogi pitää sisällään ajatuksiani raviurheilusta, elämästä yleensäkin ja juttua hevostemme arjesta.



10.3.2018

Maaliskuun terveiset

Monta viikkoa ole taas yrittänyt saada itseäni istumaan tietokoneen ääreen ja naputtelemaan vähän hevosten kuulumia blogiin. Kuten huomata saattaa, niin huonosti on tahtonut motivaatiota löytyä, mutta ehkäpä tämän viikonlopun aikana saisin jonkinlaista tarinantynkää tuotetta.

Salama ja Aatu talvisena iltana.

Talvi on ollut olosuhteiltaan niin oikea talvi, kuin vain olla ja pystyy. Toholammilla on ollut lunta ja pakkasta ja treeniolosuhteet hevosille niin hyvät kuin vain hevosihminen toivoa saattaa. Vuodenajat ovat upea asia. Hevosharrastusrintamalla on sinällään aika leppoista, koska hevoset ovat olleet taas hyvin pitkälti sairaslomalaisia. Enemmän ja vähemmän. Vilma on tainnut olla se, jota on pystytty tavoitteellisimmin treenata. Ja niin sen sinällään kuuluukin olla, koska Vilma kääntyi vuodenvaihteessa 3-vuotiaaksi ja ravihevosen ura siintää päivä päivältä ja lenkki lenkiltä vähän lähempänä. Vilma treenaa hyvin. Sillä on täysin erilainen tyyli juosta kuin kenelläkään meidän tallin muilla hevosilla, mutta eteenpäin se Vilmankin tyyli näyttää tässä vaiheessa ainakin vievän. Haaveilen, että Vilmalla päästäisiin ajamaan koelähtö nyt 3-vuotiaana, mutta starttiin se ei ole tulossa ennen kuin vuoden päästä. Tai joskus tulevaisuudessa. Sen verran minäkin olen tässä matkan varrella oppinut, että tammalla ikäluokkakilpailuista ei tarvitse haaveillakaan ja 3-vuotiaanakin taso noissa omissa lähdöissä on vuodesta toiseen vain kovempi ja kovempi. Villimiehen tammakilpailun 2020 voitto olisi tässä vaiheessa ihan riittävä tavoite. ;)

Noin kuukausi sitten kävimme Samun ja Aatun kanssa klinikkareissulla Seinäjoella Vettenrannan Marin luona. Vikaa löytyi molemmista hevosista, mikä Samun kohdalla oli jotenkin kyllä toivottuakin. Ruuna on treenannut koko talven kotona hyvin ja sitten ollut kaikissa juoksemissaan starteissa ihan onneton. Verikokeita on talven aikana otettu putkitolkulla eikä niissä koskaan ole löytynyt mitään alisuorittamista selittävää. Samun hemoglobiini on välillä ollut alakantissa, mutta rautakuurilla sekin saatiin korjaantumaan. Tosin nyt ennen Seinäjoen klinikkakäyntiä kontrolloiduissa verikokeissa hemoglobiini oli taas alarajoilla. Samulle on syötetty Gastrogard-kuuri vähän kuin varmuuden vuoksi, mietitty, hoidettu ja treenattu. Joka tapauksessa starteissa lopputulos oli aina sama hiljentäminen maalisuoralla. Kuskit kehuivat startista toiseen Samun ravia ja olemusta lämmityksessä. Vellu mainitsi muutamaankin kertaan ajamissaan starteissa Samun painaneen poikkeuksellisen paljon sekille heti kierroksen juoksemisen jälkeen. Se on ollut uusi asia.
Marilta oli varattu nyt klinikka-aika perusteelliseen syyniin Samun kohdalla. Tuntui jotenkin uskomattomalta, että hevonen olisi nyt vain yhtäkkiä päättänyt olla juoksematta loppusuoraa ja että se suurin ongelma olisi vain korvien välissä. Vaikka siltähän se on kieltämättä jo näyttänyt ja itsestäkin tuntunut. Ja Suikun sukuiset ovat kuulemma joskus liian viisaita kilpahevosia. Samusta sitä ei meikäläinen kyllä äkkiseltään uskoisi... ;)

Samu päiväheinillä

Klinikalla Samulta otettiin ihan ensimmäiseksi sydänlihastulehduksesta kertova verikoe (troponiini), vaikka eläinlääkäri pitikin sydänlihastulehdusta hyvin epätodennäköisenä vaivana, koska Samun palautumissykkeet ovat olleet koko ajan normaalilla tasolla lenkkien jälkeen. Sitten otettiin röntgenkuvat mahasta ja suolistosta, joilla nähtäisiin, onko siellä hiekka/maa-aineskertymiä. No, ei ollut. Ei muruakaan. Seuraavaksi eläinlääkäri tähysti keuhkoputken, joka oli normaali. Sitten Samu valjastettiin kilpakärryjen eteen ja iskä ajoi sillä puolireipasta juoksua radalla kymmenisen kilometriä eläinlääkärin ajaessa autolla vieressä. Ruuna ravasi hienosti, mutta muisti pyrkiä varikkoportin luona pois radalta viimeisillä kierroksilla... Niinpä niin. Ei Samun ravissa mitään sanomista ole starteissakaan ollut, mutta nyt tuli kyllä eläinlääkäriltäkin lausunto, että kylläpä Samu ravaakin hienolla, rennolla ja vaivattomalla tyylillä. Niinhän se tekee ja se on tehnyt loppusuoran ongelmasta vieläkin ärsyttävämmän meille ihmisille, koska hevosen kyvyt olisivat huikeat. Ajamisen jälkeen Samu taivutettiin ja juoksutettiin vielä narusta. Mari sanoi, että joskus etupolvivaivaiset hevoset toppaavat loppusuoralla. Taivutuskokeissa saatiin pienet reaktiot näkyviin oikeasta takavuohisesta ja oikeasta etuvuohisesta. Mutta nekin olivat niin mitättömät, etteivät millään selittäisi starttien alisuorittamista. Taivutuskokeiden jälkeen mentiin takaisin klinikalle ja tähystettiin keuhkoputki uudelleen. Ja tadaa. Sieltä se sitten löytyi. Syy. Verta keuhkoputkessa.

Samun keuhkot siis vuotavat rasituksessa verta. Siksi kyyti loppuu maalisuoralla, kun hevoselle tulee jonkinlainen tukehtumisentunne. Samulta ei ole koskaan startin jälkeen tullut veri sieraimista, mutta ilmeisesti verenvuoto on siinä määrin vähäistä, että hevonen ehtii nielaista veren kun se nousee nieluun saakka. Diagnoosi ei sinällään ollut mieleinen, mutta helpotus kuitenkin. Samulla ei ole (pelkästään) päässä vikaa, vaan sillä on ollut ihan todellinen syy suorittaa huonosti ja topata maalisuoralla. Olen aina tähän talveen saakka pitänyt Samua enemmänkin talvi- kuin kesähevosena, mutta tämän diagnoosin jälkeen olen vakuuttunut, ettei talven pakkaskeleissä juokseminen ole keuhkovaivaisen hevosen juttu. Ei ollenkaan. Keuhkoverenvuoto on hankala vaiva. Eläinlääkäri sanoi, että se on myös paljon luultua yleisempi ongelma, koska se voidaan saadaan kiinni vain rasituksen jälkeisessä tähystyksessä. Syytä on mahdotonta tietää. Liittyykö se johonkin tulehduksen jälkitilaan, allergiaan vai pelkkään taipumukseen kohonneesta keuhkovaltimopaineesta. Myös hoito on hankalaa. Samu sai nyt pitkähkön kortisonikuurin, jolla pyrittiin poistamaan tulehdus keuhkoista. Samu huilasi täysin kaksi viikkoa, sitten aloitti kävelytreenin ja on nyt hiljalleen palannut hölkkävalmennukseen. On mahdotonta sanoa, kykeneekö Samu enää starteissa antamaan parastaan ulos, koska taipumus keuhkoverenvuotoon on aina olemassa. Toisaalta haluan nähdä sen suorituskyvyn vielä kevät- ja kesäkeleillä sekä nähdä, onko keuhkoverenvuotohevosille tarkoitetuista lisäravinteista tässä tapauksessa mitään apua.

Samaisella klinikkareissulla Aatulla todettiin olevan nyt oikeassa, eli siinä "terveessä" takajalassa hankosidevamma. Vamma on nyt ulkohaarassa eli ihan eri paikassa kuin toisen jalan hankkarin runko-osan ongelmat. Voi taas vain arvella, kuinka kauan tuo vamma on hevosta vaivannut. Oliko se olemassa jo Kuopiossa juostussa startissa joulukuussa, kun hevonen ravasi epävarmasti ja laukkaili. Turvotus jalkaan tuli kuitenkin vasta varmaan kuukausi tuon startin jälkeen ja sekin turvotus sekottui aluksi vähän siihen, että myös Aatun toinen takajalka ja Vilman etujalat turvottelivat jonkin ihanan viruksen vaikutuksesta. Oli miten oli. Nykyinen vamma on suuri, prosenteissa lähes 50, jos niitä haluaa tuijottaa. Aatu sai sittemmin lihakseen pistettävän kortisonikuurin ja hankoside on tuon jälkeen poltettu.

Ei ole paljon siis aihetta hehkutuksille, enkä jaksa analysoida tulevaisuutta Aatun ja Samun kohdalla. Mikään ei kestä ikuisesti ja kaikki hyvä loppuu aikanaan. Niin myös hyvät hevoset. Jossakin vaiheessa on pakko siirtyä eteenpäin ja olla vain hurjan kiitollinen siitä, kuinka paljon tämän hevoskaluston kanssa on voitu kokea ja saavuttaa. Ilon hetkiä on ollut paljon ja monta hienoa ravireissua on saatu tehdä.

Kun puhutaan tulevaisuudesta tulee vain yksi asia mieleen. Toivo! Se on elellyt nyt pari kuukautta Halsualla ja on varsin ihastuttava ja ilkikurinen ilopilleri. Tosin minusta se kiusaa kaveriaan jatkuvasti, mutta ehkä se kuuluu asiaan. Liikettä varsat ainakin ottavat ja niillä on niin hauskaa, että jo hetken sitä menoa seuratessa tulee itsekin hyvälle tuulelle. Toivolla on vielä tulevaisuus täysin auki ja parasta on, että kaikki on sen kohdalla vielä mahdollista. Elämä jatkuu.

Varsojen leikkejä

Toivo...tosimies...

Uutta elämää voi tulla talliin jo parin kuukauden päästä, koska Salaman varsomiseen ei ole enää kuin kaksi kuukautta. Aika menee kyllä niin vauhdilla ja tästä Salaman tiineydestä en ole oikein ehtinyt repiä liiemmin mitään stressiäkään. Viime viikolla kävin vielä Salaman kanssa ratsastustunnilla, mutta nyt se saa alkaa mammalomailemaan, vaikka ahkerasti ja iloisesti se edelleen ison mahansa kanssa on töitä tehnytkin. Seuraava projekti olisikin sitten aloittaa Vilman ratsukoulutus ravitreenin ohessa. Matka on pitkä, että Vilmasta tulisi samanlainen kaikkeen käyvä monitoimitamma kuin Salamastakin, mutta yritetään ainakin.

Onneksi elämää voi elää vain päivän kerrallaan. Juuri nyt se tuntuu täysin riittävältä.

22.1.2018

Uuteen vuoteen

Vilma

Talvi 2018

Halleluja. Blogipäivitys tulee tässä! Raksi seinään. Onnetonta on sekä meidän tallin raviurheilun harrastaminen, että oma motivaationi blogin kirjoittamista kohtaan. Kerran kuussa näyttää olevan kirjoitustahti, mutta näillä mennään tällä hetkellä. Blogi ei ole kuolemassa kokonaan, koska haluan pitää tämän päiväkirjana jo ihan itsellenikin. Kirjoittelen siis kun jotain uutta auringon alla tapahtuu. Ja ehkä se olisi nyt vuoden ensimmäisen päivityksen aika ennen kuin tammikuu kerkeää loppua. Tämä talvi on ollut kelien puolesta upein miesmuistiin. Meillä on ollut paljon lunta ja loistavat treenipaikat ajaa hevosia metsäteillä. Olosuhteista ei hevosten valmentaminen ole todellakaan tänä talvena jäänyt kiinni.

Viime vuosi oli niin hankala, etten todellakaan halunnut muistella sitä minkään vuosiyhteenvedon merkeissä. Yksi hyvä asia oli ja se oli ehdottomasti Toivon saaminen tähän maailmaan. Tuo pieni hevonen ilahdutti jokaisena päivänä syntymästään asti ja tekee sitä tietenkin myös edelleen. Toivo muutti omaan karsinaan asumaan jo parisen kuukautta sitten eikä sen jälkeen mennyt kauaa, kun Salama ei antanut sen käydä enää päivisin tarhassakaan imemässä. Joskus luulin, että Salama ei ikinä päästä äidinvaistoistaan irti ja lopeta Toivon jatkuvaa tarkkailua ja hoitamista, mutta olin väärässä. Moni sanoi, että luonto tekee tehtävänsä varsinkin nyt, kun Salama on uudestaan tiineenä. Ja niin todellakin oli. Salama vieroitti itse varsansa, vaikka tottakai se tarkkaili kaiken aikaa edelleen lapsensa tekemisiä. Mutta oman reviirinsä Salama teki selväksi. Viisas hevonen on aina viisas hevonen.
Samu, Vilma ja Aatu tarhoissaan

Toivo Halsualla

Toivo
Toivo muutti viikko sitten Halsualle lopputalveksi toisen samanikäisen suomenhevosorivarsan kaveriksi. Se oli parasta mitä Toivolle tässä vaiheessa saattoi tapahtua, sillä se selkeästi oli jo leikkikaveria vailla. Ja koska tunnetusti olen ylitarkka hevostemme hyvinvoinnista, niin en sitten yhtään innostu edelleenkään noista varsapihatoista. Niissä on varmasti puolensa ja takuulla niissä kasvaneista varsoista tulee joka vuosi uusia ikäluokkatähtiä, mutta silti se on kaikkine hyvine puolineenkin minusta laiskan ihmisen hevosenpitoa. Nyt saatiin Toivo parhaaseen mahdolliseen hoitoon Ala-Korven Henrylle ja Ullalle. Siellä on leikkikaveri, päivisin pihatto-olosuhteet ja yöksi varsat otetaan talliin omiin karsinoihinsa. Hoito on sellaista, mitä minä varsan kohdalla arvostan.
Kieltämättä omassa tallissa oli muutaman päivän ajan hiljaista Toivon muuttamisen jälkeen, mutta sittemmin homma on asettunut taas omiin uomiinsa. Tuntuu jotenkin helpolta ja leppoisalta, kun tallissa on vain neljä hevosta, vaikkei Toivo se työllistävin hevonen missään nimessä ollutkaan.

Toivo kaverinsa kanssa

Leikkiä
Salama voi hyvin eikä sen varsomiseen ole enää kuin 3,5 kuukautta. Salama on kovin isomahainen mutta hyvinvoiva. Olen käynyt sen kanssa edelleen kahden viikon välein Torpan ratsutallilla ratsastustunneilla ja nautitaan varmasti molemmat tuosta "omasta ajastamme". On mukava käydä välillä ohjatuilla tunneilla ja on mukava, kun on hevonen, jolla voi ratsastaakin ihan niin kuin ratsua ratsastetaan olkoot Salama niin ravihevonen kuin onkaan. Suomenhevonen. On  se vain sellainen monitoimiaarre. Kävin kertaalleen tässä taannoin ajamassakin Salamalla metsätiellä. Voi sitä touhotuksen määrää. Samoja teitä on tietenkin ratsastettukin, mutta kyllä kärryjen perään laittaminen oli se, joka sai Salaman toden teolla syttymään. Salama muisti edelleen hyvin tarkasti, missä kohti on raviaikoina vetoja otettu ja homma oli sen mukaista touhotusta. Vauhti vain ei enää päätä huimannut. Olin lenkin jälkeen lähinnä onnellinen, ettei Salamasta tarvitse enää yrittää ravihevosta tehdä, vaan se saa olla harrastekaveri ja siitostamma.



Sitten on varmaan pakko puhua pari sanaa raviurheilustakin. Siitä ei ole oikein mitään hyvää sanottavaa. Samulla on ajettu tammikuussa kaksi starttia Kaustisella, Aatulla ei ainuttakaan starttia. Samulla on suuri ongelma, joka koskee loppusuoran juoksemista. Pitkän tauon jälkeen lopun himmaaminen oli tietenkin luonnollista taukotukkoisuutta, mutta mitä useampi startti tuon marraskuisen tauoltapaluun jälkeen on juostu, sitä onnettomammalta tilanne tuntuu. Ruuna ei tule enää loppua, ei näköjään minkäänlaisten juoksunkulkujen jälkeen. Tilanteen tekee vieläkin harmillisemmaksi se, ettei hevosen lahjat, kyvyt, vauhti, nopeus ja ravin helppous ole hävinneet mihinkään. Samu pääsee vaikka kuinka kovaa. Vaikka kuinka kovaa. Se ei laukkaa koskaan. Sen ravaamisen helppous ja juoksumekaniikka ovat suomenhevoselle harvinaislaatuista vielä tänäkin päivänä. "Kuin lämminverisen kyydissä istuisi" oli Suomen kärkiohjastajan Mika Forssin kommentti Samusta toissastartin jälkeen. Allekirjoitan tuon. Ei suomenhevosen kyyti voi enää helpompaa olla kuin mitä se Samun kärryillä on. Mutta jossakin mättää. valitettavasti lahjakkaimmallakaan hevosella ei tee raviurheilussa yhtään mitään jos se ongelmakohta on sitten juuri siinä loppusuoralla. Kun se viimeinen puristus pitäisi vielä löytyä niin Samu heittää leikin sikseen. Ollaan suurien ja vaikeiden kysymysten äärellä. On kysytty neuvoja ja mielipiteitä. Niitä on yhtä monta kuin on vastaajiakin. On kiristetty valmennusta, ajettu kotona todella kovasti. Ei auta. On löysätty treeniä. Ei auta. Samu tekee treeneissä kaiken oikein eikä sitä voi moittia minkään lenkin jälkeen. On otettu verikokeita, joissa vastauksia alisuorittamiseen ei ole. On hoidettu mahdollista mahahaavaa ja välissä muuten kertaalleen yksi ähkykin. Ei auta. On yritetty vaihtaa vähän ruokintaa, josta ei ollut apua. On tehty asioita erilailla ja sitten taas samalla tavalla. On melkein menetetty järkemme kaiken miettimisen kanssa. Arvostan kaikkien kokeneiden hevosihmisten neuvoja ja näkemyksiä siitä, miten Samun kanssa jatkossa pitäisi edetä. Mutta. Silti olen sitä mieltä, että siihen omaan tekemiseen ja omiin kokemuksiin pitäisi luottaa kaikista eniten. Kaikille asioilla ihminenkään ei voi mitään. Ihan vielä ei olla heittämässä kirvestä kaivoon vaan Samu käy vielä läpi perusteellisemman eläinlääkärintarkistuksen. Ehkä Samulle pitää antaa vielä jonkin verran aikaa, mutta tämän vuoden aikana täytyy jotain ratkaisuja alkaa tekemään.



Olen miettinyt myös, että josko meidän talli on nyt saanut osansa jostakin pitkästä ja pirullisesta viruksesta. Että hevoset olisivatkin koko ajan jotenkin piilevästi sairaita. Tiedä häntä. Voinee olla myös ihan omaa toiveajattelua. Silti jotenkin en millään usko, että hevoset olisivat nyt niin huonoja kuin mitä ne nyt ovat olleet. Ne ovat perushyviä, tarkasti valmennettuja hevosia, joiden kyllä pitäisi treenien perusteellakin johonkin liikahtaa. Mutta kun raveihin mennään, niin kontataan maaliin. Turhauttavaa. Jonkinlainen virusteoria voi olla perusteltua myös sillä, että Vilma on ollut kolme erillistä kertaa kuumetaudissa tämän talven aikana. Viimeisimmän kerran jälkeen hermostuin ja pistin sille viiden päivän penisilinikuurinkin. Sen jälkeen Vilma ei ole kuumeillut, mutta sittemmin ne saivat sitten Aatun kanssa vielä jonkin jalkojen turvotustaudin. Vilmalla turposivat etujalat ja Aatulla takajalat. Sinällään kätevää, että tasapaino pysyy ongelmissakin. ;) Turvotus on ollut sitkeässä, enkä ole aivan tyytyväinen tilanteeseen vieläkään. Mutta ihan kaikista ongelmista ei vain enää jaksa repiä ihan valtavaa stressiä.

Upea talvi

Sairasteluistaan huolimatta myös Vilma ja Aatu ovat kerenneet treenaamaankin. Vilma kääntyi vuoden vaihteessa 3-vuotiaaksi ja juuri siksi tästä talvesta ja näistä treeniolosuhteista pitäisi päästä ottamaan kaikki ilo ja hyöty irti. Vilma on käynyt viime aikoina lenkillä nelisen kertaa viikossa ja juoksee 10-16 kilometrin lenkkejä. Kilometrit kehittävät ja kyllä varsa siitä hiljalleen treenien myötä riskistyy. Aatu taas on yhtä iloinen lenkkikaveri kuin aina ennenkin. Sille olisi tärkeää päästä jonkinlaiseen starttirytmiin ja helmikuussa sille olisikin jonkinlaisia sarjoja tarjolla, mutta myös se käy kuitenkin klinikalla jalkatsekkauksessa ennen kuin kilpaa ajetaan. Jos ajetaan.

Nyt nautitaan näistä upeista talvisista treenikeleistä ja koitetaan olla murehtimatta kaikkea (turhaa).



Jotenkin niin hyvän mielen kuva. Lasten riemua.
Niin joo, oli aika ihana yllätys loppuvuodesta, kun Hevosurheilun uusi vuosikalenteri ilmestyi ja kannessa kirmaavat Salama ja Toivo. Tästä saa iloa kyllä tähän vuoteen ihan jokaiseen päivään. Kuva on Tuuli Nikin käsialaa. Ja onhan se hieno. Hetki täydellisyyttä.



8.12.2017

Alisuorittamisia

Samu Oulussa 26.11.2017

Pitkästä aikaa sain kunnon ravikuvia, koska ammattilainen oli kuvaamassa! Kiitos Tuuli Nikki!

Tämä vuosi ei ota juuri parantuakseen, vaikka päivät vähenevätkin. Rämmitään tämä pari viikkoa nyt vielä tällä tavalla ja sitten toivotetaan tulleeksi uusi parempi ravivuosi. Raviurheilu on kovin takkuisen tuntuista touhua juuri nyt. Sekä Samun että Aatun kanssa ollaan sentään päästy harrastamaan raviurheilua. Kai se on jotain sekin. Mutta täytyy myöntää, että kun hevosten kanssa on joskus jotain saavuttanutkin, niin ihan äärettömiä positiivisuusfiiliksiä ei pelkästä osanottamisesta enää saa. Molemmat hevoset ovat suorittaneet pahasti alle odotusten. Tottakai pitkä toipilastauko tuo omat haasteensa ja taukotukkoisuutta olikin odotettavissa. Mutta siihen nähden, miten hevosia on treenattu ja miten ne ovat treenanneet, viimeisimmät suoritukset ovat olleet pettymyksiä.

Samu juoksi Oulussa uransa ensimmäisen mailin kisan 26.11. Tuo startti oli kolmas toipilastauon jälkeen ja kieltämättä odotuksia oli, että ruunan taukotukkoisuus olisi nyt ollutta ja mennyttä ja nyt päästäisiin ehkä vähän menestyksen makuunkin. Samulla oli mailin ryhmäajossa numero yksi ja hevonen oli tuntunut kotona ja lämmityksessä kaikin puolin hyvältä. Lähtökiihdytyksessä Samu lipui eleettä kaulaan ja johtopaikka luovutettiin kovaa rinnalle tulleelle Saskulle. Samu sai parhaan mahdollisen juoksun johtohevosen perässä. Ensimmäisen kierroksen ajan vauhti oli valiolukemissa, mikä on kyllä tämän sarjan hevosille talviradalla ihan täyttä juoksua. Samu näytti ja kuskin mukaan tuntuikin koko matkan niin hyvältä, että viimeisessä kurvissa Vellu alkoi haikailemaan Samun kanssa ulkoradoille kiriin. Mitään kiriä ei koskaan kuitenkaan nähty vaan Samun into tyssäsi siihen kiriväylien löytymiseen. Maalissa se oli kuitenkin kelpo neljäs mukavalla talviajalla 26,8aly. Sijoitus oli ehkä juoksunkulku nähden kuitenkin pikkupettymys, mutta eipä Samu oli tuollaisia vauhteja pistellyt reiluun vuoteen, joten kirivaiheen puute oli sinällään selitettävissäkin.


Seuraavaksi käytiin 2.12 Aatun kanssa Seinäjoella osallistumassa T76-raveihin. Osallistuminen on juuri oikea kuvaus, sillä mitään muuta reissusta ei jäänyt käteen. Viikkoa aikaisemmin Aatulla oltiin ajettu Kaustisen harkkareissa 1.35-vauhtisessa sarjassa reipasvauhtisempi hiitti ja tuon perusteella kaiken piti Aatunkin kohdalla olla niin kunnossa, että tauoltapaluu T76-tasolle oli perusteltavissa. Aatun juoksema sarja oli täyden matkan tasoitusajo, jossa sillä oli yksi takamatka ja sieltä juoksurata kuusi. Melkoinen yllätys oli, että Aatu lähti voltista ravia. Näitä päiviä ei kovin usein tuon hevosen kohdalla satu! Lähdössä mentiin alusta loppuun tasaisen kovaa ja Aatu taivalsi koko matkan joukon perällä ja lähinnä vain koitti pysyä muiden matkassa mukana. Yllätys oli myös se, kuinka koville jo pelkästään tuo muiden mukana pysyminen otti. Tasaisen kovaa ajaminen on raastavaa, vaikka periaatteessa juuri vauhtikestävyys ja vahvuus ovat olleet Aatun ainaisia parhaita ominaisuuksia. Aatu sijoittui kymmenenneksi ajalla 27,7ke. Ajassa ei ole valittamista, mutta karu totuus on se, että muut menivät vielä kovempaa. Aatun heikko esitys oli siinä määrin ihmetyttävä, että epäilytti, oliko hevonen kuitenkin Seinäjoella ihan terve. Mitään siitä ei kuitenkaan kotioloissa paljastunut seuraavina päivinä, millä olisi voinut starttia selitellä.

Samu.

Itsenäisyyspäivänä pakattiin sitten tallin molemmat starttihevoset kyytiin ja käytiin ajamassa kilpaa Kuopion suomenhevosraveissa. Nämä ovat sellainen tapahtuma, joihin pitää jo ihan periaatteen vuoksi päästä osallistumaan - ja olihan näin juhlavuoden kunniaksi hienoa päästä osallistumaan kahden suomenhevosen voimin. Suomenhevosravit olivat tänä vuonna erityisen hieno tapahtuma, jossa suomenhevosen arvostusta tuotiin monin tavoin esiin. Kaikkien lähtöjen voittajat saivat todella hienot suomenlippuloimetkin!

Meidän hevosilla oli peräkkäiset lähdöt kuusi ja seitsemän. Samulla täyden matkan ryhmäajo ja Aatulla täyden matkan voltti yhdellä takamatkalla. Kumpikin hevosista käyttäytyvät melko siivosti koko reissun ajan ja molempien lämmitysajoissa ei ollut mitään moitittavaa. Samulle laitettiin tähän starttiin vedettävät korvapallot ja toivottiin niistä tulevan riittävä loppurutistus maalisuoralle. Samun juoksu meni jälleen kuin elokuvissa. Kutosradalta kevyesti keulaan ja sitten keulapaikka pois. Samu sai siis taas namujuoksun keulahevosen perässä. Vauhti oli suhteellisen maltillista koko matkan ja väliaikoja kuunnellessa tuli mieleen, että Samu kehittää tuosta kyydistä vielä todella tulisen loppuvedon. Noh, kiritiloja se ei saanut koskaan, mutta himmasi vauhtia taas ratkaisevalla viimeisellä sadalla metrillä siinä määrin, että tippui viidenneksi ajalla 29,3ake. Korvien avaaminen ei siis tuonut toivottua piristystä loppuun. Vellu tuntee Samun täydellisen hyvin ja sanoikin jotenkin osuvasti, että Samu on nyt päässyt niin helpon elämän makuun, että liikkuu ihan vain omilla mukavuusalueillaan. Se on totta. Juokseminen on Samulle äärettömän helppoa, mutta mikään työmies se ei varsinkaan tällä hetkellä ole. Liikutaan vaikeiden asioiden ympärillä...

Sasku ja Henski keulassa, Samu takana.

Aatun startista ei ole paljoa kerrottavaa. Voltin kakkosrata on sille hankalin mahdollinen lähtöpaikka ja lähtölaukka siitä tuli tälläkin kertaa. Sen jälkeenkään raviin ei oikein löytynyt kunnollista rentoutta eikä parasta vaihdetta saatu silmään. Aatu haparoi muutamaan kertaan vielä matkan aikanakin, mutta luettiin kaikesta huolimatta tuloksissa yhdeksänneksi ajalla 27,3x ke. Jaapa jaa. Ravi oli siinä määrin hapuilevaa, että epäilin jo Aatun hankkarijalan reagoineen taas, mutta siitä ei sentään ollut kyse. Molemmista etuvuohisista tuli veri lähdön jälkeen, mutta en nyt oikein tiedä, onko siinäkään tarpeeksi selitystä. Aatun lähdöt ovat valtavan kovia, melkein kovimpia, mihin hevosella vain voi päästä. Pitkän tauon jälkeen niihin mukaan pääseminen on erityisen hankalaa. En tiedä, kykeneekö Aatu enää koskaan palaamaan entiselle tasolleen, joskin täytyy itsellekin muistutella välillä, ettei se koskaan aikaisemminkaan ole mikään talvikelin hevonen ollut. Tuo hevonen on antanut kuitenkin meille tavallisille harrastelijoille niin paljon, että sen suhteen ei tarvitse enää mitään paineita ottaa. Aatun saavutuksiin vain harva hevonen pystyy, joten kaikesta jo saavutusta pitää vain osata olla kiitollinen. Aatu itse on kuitenkin hevonen, joka rakastaa juoksemista ja edelleen silmin nähden nauttii raveissa olemisesta.

Tallaisten ravireissujen jälkeen oma motivaatio koko harrastusta kohtaan on kuitenkin jokseenkin taas hakusessa. On tämä karu ja kamala laji. On se motivaatio jatkamiseen löytynyt aina jostakin takaisin, niin eiköhän se löydy nytkin. Vaikkapa lumisilta metsäteiltä, minne on päästy pitkästä aikaa Vilmankin kanssa lenkkeilemään. Vilma sairasti kuumetautiaan pisimpään meidän hevosista ja sen kanssa ollaan nyt vasta päästy takaisin normaalitreeniin. Käytin sitä kontrollikeikalla myös Seinäjoen klinikalla, missä sen syksyllä tarhassa kolhun saanut etujalka vielä ultrattiin. Eläinlääkäriltä tuli lausunto, että Villimiehen tammakilvan voitto ei ole vielä tähän vammaan mennyt vaan hän lupaa, että uusia sydämentykytyksiä tulee vielä ennen sitä riittämään. Lohduttavaa! ;) Mutta jalassa olleet pienet kolhut puikkoluussa ja pinnallisissa koukistajajänteessä eivät olleet enää löydettävissä eli elämä jatkuu kohti uusi ongelmia. Tähän väliin on pakko sanoa, että irtisanoin Vilman eläinlääkärikuluvakuutuksen sinä päivänä, kun vakuutusyhtiö ilmoitti, että jalan tutkimuskuluja ei korjata, koska "kyseessä ei välttämättä ole tapaturma, koska jalassa ei ole ollut haavaa". Ei vaikka eläinlääkärin lausunnossakin puhutaan tapaturmaperäisestä iskusta jalkaan. Ei puhuta isoista rahoista, mutta periaatteesta. Pitäkööt siis tunkkinsa.

Toivo käytiin viikko sitten tunnistamassa ja samalla se siirrettiin iskän nimiin. Toivossa on ihan valtavan paljon Aatua, jota se muistuttaa vain päivä päivältä enemmän. Siksi sen kuuluu minusta olla iskän hevonen, sillä hänelle Aatu tulee aina olemaan se elämän hevonen. Oli jokseenkin vakuuttava vastaanotto tunnistaja-Annella meidän tallissa, koska juuri samalle illalle palokunta oli toivonut harjoitusta hevosten taluttamisesta ja ulossaamisesta palavasta tallista. Eihän sellaista voi mitenkään todenmukaisesti harjoitella, mutta ihan reippaasti palomiehet hevosia kuitenkin ulos kuskasivat ja yllättävintä oli ehkä se, kuinka vähän hevoset pelkäsivät tai epäilivät palomiesten kamppeita. Positiivista kuitenkin toki, että kaikenlaisia tilanteita harjoitellaan! Mutta siis, olihan se komeaa, kun tallissa oli palokunta odottamassa tunnistajaa ja valvomassa, että varsalle saatiin mikrosiru laitettua kaulaan. :D Voidaan siis sanoa, että oltiin ainakin varauduttu kaikenlaisten mahdollisten ongelmien varalta, kun ensimmäistä omaa kasvattia tultiin tunnistamaan. ;)



 Semmoista siis täällä. Ei juuri kurjuutta kummempaa.

14.11.2017

Vihdoinkin raveja ja reissuja!

Jossakin vaiheessa Toholammilla oli jo ihan oikea talvi. Enää ei ole.

Vuosi lähenee loppuaan ja hyvä niin. On ollut pitkä ja vaikea vuosi. Erilainen ja Toivon syntymän ja kasvamisen takia tietenkin ihan erityinenkin. Elämä opettaa. Se nöyryyttää ja naurattaa. Tänä vuonna moni haave ja tavoite on pitänyt kirjoittaa uudestaan. Moni unelma on muuttanut muotoaan. Sitähän elämä on. Vuosi sitten kuvittelin tästä eletystä vuodesta tulevan myös hevosten kanssa erityinen. Aatu palaisi hankkarivammansa jälkeen takaisin radoille ja Samun kohdalla elettäisiin jonkinlaista läpimurtoa jonnekin huipulle päin. Huokaus. Ei mennyt ihan niin kuin oli toivottu.
Takapakkien jälkeen on jossakin määrin vedetty henkeä ja sisuunnuttu uudestaan. Olen huomannut haaveilevani taas kovin arkisista asioista, kuten ylipäätänsä pääsemisestä taas Samun ja Aatun kanssa raveihin. Oma motivaatio, unelmat ja tavoitteet on täytynyt rakentaa uudestaan. Se on ollut jossakin määrin raskasta, mutta ainut vaihtoehto ja tie tähän päivään.

Toivon leikkejä.

Kuten viimeksikin kirjoitin marraskuun pimeydessä ja synkkyydessä tallissa on kuitenkin näyttänyt valoisammalta kuin kertaakaan tänä vuonna. Toipilaskalusto on saatu taas tolpilleen, palaset kohdilleen ja kilpailukutsut aukaistu. Vilman syyskuista opetuslähtöä tai Aatun lokakuista koelähtöä lukuunottamatta Samu avasi virallisesti marraskuun toinen päivä meidän tallin kilpailukauden. Halleluja. Käytiin Samun kanssa tuolloin Kuopiossa. Etukäteen iloittiin paitsi jo raveihin pääsemisestä myös Samun saamasta numerosta yhdeksän, mikä tarkoitti auton takaa lähdettäessä takarivin paikkaa. Yksi ilonaihe oli myös maan kärkiohjastan saaminen Samun kärryille. Samu sai Mikalta täydellisen tauoltapaluustartin sisäradan syövereissä. Itse asiassa Samu jäi ysipaikaltaan lähtötohinoissa yllättävän kauas kärjestä ja juoksupaikaksi muodostui vasta viides pari sisällä. Mutta siellä oli hyvä juosta ja Samun taas muistella, mistä hommassa olikaan kysymys. Esitys oli varsin tasainen ja lopussa hevonen oli kuskin mukaankin puutunut, mutta Samu ylitti maalilinjan viidentenä ja sai juuri sellaisen startin tähän saumaan kuin toivoimmekin. Ajaksi tuli 29,1ake. Tärkeintä oli, että Samu ravasi hyvin ja käytöspuolikin oli Kuopiossa kaikin puolin kohdillaan, joskin Mika osasi kyllä kärsivällisesti ottaa kaikki mahdolliset Samun kommervenkit huomioon. Olipahan vain mukava olla pitkästä aikaa asian ytimessä ja hevosen kanssa raveissa kilpailemassa!


Samu kerkesi juosta tässä välissä jo toisenkin startin, joka oli viime perjantaina Ylivieskassa. Sinne oltiin oikeasti lähdössä kahden hevosen voimin, sillä myös Aatun oli tarkoitus "palata takaisin" juuri Keskisessä. Vastoinkäymisiinkin tavallaan tässä lajissa kuitenkin tottuu. Starttia edeltävänä iltana otin Aatun tarhasta illalla talliin ja ihmettelin hetken sen normaalia vaisumpaa olemusta. Kuumemittarin lukemat 39,8 kertoivat lievän vaisuuden syyn. Kyllä omat hevoset vain tuntee aika hyvin. Kyse ei ollut kuumetta kummemmasta asiasta ja tuota jonkinlaista tautia vaikuttaa kyllä olevan ainakin täällä Keski-Pohjanmaalla liikkeellä. Saimme siitä siis osamme. Kummallista sinällään oli, että tuo korkealle kivunnut kuume ei Aatullakaan kestänyt kuin tuon ainoan päivän. Kilpaahan sillä tietenkään ei pystynyt ajamaan ja kovin epävarmoin mielin olimme myös Samun suhteen, kun jotenkin sitä oli varma, että sama tauti on jo tai ainakin on hetkenä minä hyvänsä iskemässä myös Samuun. Kun tarpeeksi ruunaa kyttäsi, niin ihan kuin sekin olisi näyttänyt jo vähän vaisulta. Näinhän tämä homma menee. Starttiaamuna tarkistettiin vielä verikokeet Samultakin. Ihan priimaa tulokset eivät näyttäneet, mutta evät sellaisiltakaan, että Samua olisi niiden takia startista voinut oikein poiskaan jättää. Hemoglobiini oli kuitenkin alakantissa ja valkosolut sukeltaneet sen verran alas, että liekö Samu kuitenkin jossain vaiheessa saanut osansa tästä jostain viruksesta. Tiedä häntä.
Että näin.

Ennakkotunnelmiin nähden startti oli sitten positiivinen yllätys. Niko tarjoili Samulle juuri niin tarkan suojajuoksun sisäradalla kuin toivoimmekin. Mitään floppaamista ei koskaan nähty vaan Samu näytti koko matkan ajan hyvältä ja oli tuntunut ohjiinkin samalta. Samu jäi vielä voimia tallella pussiin ja tuli maaliin kuudentena ajalla 29,5ke. Tällaisia reissuja ja ravikokemuksia Samu todellakin tarvitsee nyt pitkän taukonsa jälkeen. Lähdöt ovat niin kovia, että hevonen täytyy tavallaan ajaa niihin taas uudestaan sisälle. Samu palautui startista hyvin ja siitä jäi paljon positiivisempi mieli kaikin puolin kuin mitä raveihin lähtiessä olimme odottaneet. Joskus voi mennä näköjään näinkin päin!

Häävin oli sitten perjantain raveista selvitty, kun lauantaina pukkasi taas uutta reissua. Nyt otettiin Vilma mukaan ja käytiin minun maailman parhaiden kavereiden kanssa tekemässä totaalinen humpuuki- ja hyvänmielenreissu Vermoon. Homman nimi oli Valtakunnallinen varsanäyttely, johon Vilman kanssa otimme osaa. Voisi olla, että monelta jäisi vastaava reissu tekemättäkin. Meiltä on Vermoon noin 480km matka, mikä tarkoitti, että hevonen otti kyytiä melkein kahdeksan tuntia per sivu yhden pysähdyksen taktiikalla. Vilma yöpyi Vermon vierastallissa ja me ihmiset läheisessä hienossa huoneistohotellissa. En etukäteenkään epäillyt hetkeäkään Vilman reissujaksamista ja olihan se kaikkien odotusten mukainen. Vilma on kyllä äärettömän hienoluontoinen tamma. Niin minun 2-vuotias varsa vain matkusti Vermoon heiniä mutustellen, joi silloin kuin vettä tarjottiin, lompsi Vermossa vierastalliin, söi iltaruokansa, kiersi karsinan ja jatkoi heinien syömistä. Aamulla karsinassa vastassa oli ihan normaalin oloinen Vilma. Mikäpä tuollaisen hevosen kanssa on reissussa olla.

Kaukana kotoa. Asfalttimaailmassa.

Valtakunnallinen varsanäyttely on tällä hetkellä ihan onnettomassa jamassa. Ne on yhtä kuin ratsujen näyttelyt, niitä ei mainosteta eikä arvosteta millään tavalla. Eikä järjestelyt sinällään olisi voineet kyllä paljoa huonommat olleetkaan. Väitän, että yleisöä ei ollut Vermossa ainuttakaan henkilöä lukuunottamatta varsojen taustajoukkoja. Pidettiinpä täälläpäin näyttelyt sitten missä hyvänsä, on paikalla aina penkeillä istuvia vanhoja pappoja, joskus jopa kokonaisia koululuokkiakin seuraamassa näyttelyä. Ensi vuonna valtakunnallinen varsanäyttely järjestetään Ylivieskassa ja se on kyllä parasta mitä näille näyttelyille on pitkään aikaan tapahtunut. Ja saadaanhan näyttelyyn ilman muuta laajemmalta alueelta osallistujat, kun näyttely tuodaan keskemmälle Suomea. Nyt näyttelyiden finaalitilaisuus on pidetty Elma-messujen yhteydessä Messukeskuksessa. Siellä varsat saavat varmasti ansaitsemansa huomion, mutta kyllähän tuo virallinen näyttelyosuus Vermossa on hävettävän tavanomainen tapahtuma.

Villiässä 2v

Merjan sanoin: "Ei se nyt mikään salaisuusrokki kuitenkaan oo". No, ei.

Vilman osalta näyttelyistä jäi ihan hyvä mieli. Vilma jaksoi esiintyä kärsivällisesti ja esitti liikkeet mielestäni hyvin onnistuneesti. Olin tyytyväinen kaikkeen muuhun paitsi sen jaloista saamiin arvosteluihin, joista löytyi tällä kertaa kaikki mahdolliset rakenneviat, mitä en kyllä itse todellakaan allekirjoita. Vilman pisteet olivat: Tyyppi 7, runko 8, jalat 6, kaviot 8, käynti 9, ravi 8 ja se palkittiin II palkinnolla. Korkeutta mitattiin 154cm säästä ja 155cm lautasilta. Loppupelissä saatiin jännittää loppuun saakka messukeskuksen finaalipaikkaa, koska Vilmaa paremman palkinnon sai lopulta vain kolme varsaa. Finaalipaikka taisi lopulta jäädä ihan pienestä kiinni, mutta hienoja varsoja sinne tietenkin valittiin. Onnea kaikille finalisteille! Minua ilahdutti tietenkin eniten se, että koko näyttelyssä lopulta toiseksi sijoittui Camrilainen orivarsa! Muutoin juoksijasuunnan/ravisukuiset varsat eivät oikein päässeet juhlimaan.

Vilma Vermossa

Ravia esittämässä


"Turha luulla, että nostasin vielä korvat pystyyn."
 
Kotimatkankin Vilma matkusti yhtä hienosti kuin mennessäkin ja sunnuntai-iltana oltiin kotona yhdeksän aikoihin. Vilmasta tulee vielä niin hieno raviharrastuskaveri! Ja olipahan mukava ja mieleenpainuva retki maalaistolloilla pääkaupunkiseudulle. Mutta kyllä oli vain mukava myös palata kotiin metsien ja peltojen keskelle. Kun tämä tämä ensi vuoden kuninkuusravien mainosvideo sitten eilen pamahti facebookissa vastaan, niin tuli totaalisen hyvä mieli. Rovaniemi on Suomen upein ravirata. Sinne jos minne kuninkuusravit kuuluvatkin. Ja tässä syksyn pimeydessä ja koleudessa ajatukset kääntyvät tällaisia videoita katsellessa kuitenkin kohti ensi vuotta ja seuraavaa kesää. Ehkä ensi vuodesta tuleekin se kaikkein mieleenpainuvin ja merkityksellisin. Ehkä. Hevosihminen on ikuinen optimisti. Tai umpitollo. Miten vain.

Jokaisen päivän varma piristäjä Toivo!

26.10.2017

Ilon pilkahduksia

Aletaan lähestyä päivä päivältä vuoden pimeintä aikaa. Jos jotain tästä syksystä pitää sanoa, niin onpahan ainakin satanut. Sateesta ja ravasta huolimatta tunnelmat tallissa ovat olleet pitkästä aikaa kirkkaammat kuin koko vuotena. Lokakuu on tarjoillut meidän talliin odotettuja ja kaivattuja ilonpilkahduksia.

Onhan se jossakin määrin surkuhupaisaa, että vuosi kääntyy kohta marraskuuksi ja meidän tallin hevosten osalta ravikilpailumerkinnät ovat olleet yhtä kuin Vilman opetuslähtö. Mutta kaikkiin asioihin ei pysty itse vaikuttamaan ja tässä lajissa oma pienuus tai mitättömyys kyllä korostuu. Aatun ja Samun vammat ovat olleet sellaisia, että vain aika on voinut ne parantaa. Toki niiden eteen on kaikki mahdollinen yritetty tehdä, mutta aika on kuitenkin ollut se joka eniten on auttanut. Tampereen eläinlääkärin Kimmon sanat "vammat ovat pieniä, mutta aikaa vieviä" on todellakin saanut konkreettisen merkityksen. Aikaa on annettu. Valmennusta on kiristetty asteittain ja taas käyty ultrakontrolloissa. Terveitä jalkoja kummallekaan ei tule enää koskaan, mutta edes sellaiset, joilla voisi vielä kilpaa juosta. Aatun kohdalla uskon hankositeen polttamisella olleen suurin apu siihen, että ainakin tähän saakka jalka on kestänyt valmennuksen koventamisen kunnialla.

Aatu lämmityksessä koelähtöpäivänä 22.10.2017
Lokakuun alkupuolella käytiin tämän vammatarinan osalta viimeinen kontrollikeikka Tampereen klinikalle. Tuohon mennessä molemmilla hevosilla oli ajettu samat treenit, joissa vauhdit olivat olleet maksimissaan 1.40-lukemissa. Tampereella Kimmo ultrasi Samun ja Aatun vammajalat vielä kertaalleen. Takapakkeja ei ollut tullut ja molempien kintut näyttivät ultran ruudulla siltä, että kaikki voitava oli nyt tehty. Jatkossa homman nimi olisi vähän niin kuin Herran haltuun.

Aatulla ajettiin koelähtö viime sunnuntaina Seinäjoella. Tuo meidän 10-vuotias varsa oli ihan yhtä innoissaan touhusta kuin se on aina ollut. Tuli mietittyä myös, että onneksi kukaan ei kyennyt sanomaan Turun kuninkuusraveissa 2016, että Aatulla on seuraavan kerran voilokki kyljessä semmoiset 15 kuukautta myöhemmin. Usko olisi loppunut. Nyt se voilokki saatiin oriin kylkeen kuitenkin "taas" laittaa. Aatu oli ihan yhtä pelle kuin aina ennenkin. Varikolla sen kävelyttäminen/verrytteleminen aiheuttaa lähinnä vaaratilanteita, sillä Aatun hermoille se ei ole ollenkaan sopivaa touhua. Ei ole ollut ennenkään eikä ollut nytkään. Itse lämmitys kuitenkin sujui hyvin ja kyydissä istunut Niko oli Aatun menoon jo lämmitysajossa tyytyväinen. Aatun piti juosta koelähdössä alle aikarajan 35,0. Se on ihan kelpojuoksua, joskin kilpailutilanteisiin siitäkin pitää olla varaa vielä pudottaa kymmenen sekuntia. Kilpailu on kamalan kovaa.

Koelähtö. Uusi alku. Ensimmäisessä kurvissa.



Aatun volttimuuvit olivat edelleen melkoista pään heittelyä, mutta tällä kertaa se lähti kuitenkin ravia matkaan voltista. Hevonen näytti koko matkan ajan iloiselta, innokkaalta ja ravasi hyvin. Ensimmäinen puolikas sujui 36,0 vauhdilla, kilometrin väliaika oli 33,5, kolmas puolikas tasan 30,0 ja viimeinen 23,5. Niin. Kaksikymmentäkolmeviisi. Siihen ei tarvitse sanoa enää meikäläisenkään mitään. Hyvä hevonen on aina hyvä hevonen ja Aatunkin osalta kyydit näyttivät olevan edelleen tallessa, huilasi se välissä kuinka pitkään tahansa. Aatu haki kilpailulupansa takaisin ajalla 30,0. Ehkä se on niin, että vahvimmat meistä on sirpaleista tehty.

Kilpailuluvan kanssa takaisin katoksille saapumassa.

Eilen sitten oli Samun vuoro lähteä reissuun. Kaustisella järjestettiin meidän osalta aika sopivaan saumaan harjoitusravit, koska Samukin tarvitsisi jonkin kovemman harjoituksen ennen kuin sillä tohtisi alkaa tosissaan haaveilla kilvanajosta. Samu ilmoitettiin harkkareihin 40,0-sarjaan. Kaustisen uusittu rata näytti hienolta, mutta osoittautui valitettavasti liian kovaksi. Huolestuttavinta on tosin se, että pohjalta nousee jo tässä vaiheessa kiviä pintaan. Ei hyvä. Kuskien mukaan sisärata oli paras hevosen juosta ja kaikeksi onneksi Samulla olikin ykkösrata. Lämmityksessä Samu ei käynyt ollenkaan radalla, vaan iskä kerkesi vielä ennen pimeän tuloa käydä ajamassa ruunalla hiittisuoralla kahdeksan kilometriä hiljaista hölkkää. Tuon jälkeen Samu rauhoittui vähän katoksessa odotteluun, mutta kyllä siitä silti näki, että ihan erilailla latautunut hevonen oli matkassa kuin pelkillä treenireissuilla. Hevonen kuitenkin toimi hyvin, mikä ei sekään ole aina ollut mikään itsestäänselvyys Samun kohdalla. Näin pitkän tauon jälkeen on Samun kanssa ihan odotettua, että asioita ja käytöstapoja joutuu vähän "muistelemaan".
Samu harkkareihin lähdössä 25.10.2017

Itse kilvanajoon Samua ei kuitenkaan tarvinnut yhtään muistutella. Kukaan ei uskoisi, kuinka laiska ja rauhallinen hevonen Samu on kotona ja Ullavan metsissä treenata, kun katsoo sen latausta radalla. Se oli eilen jotenkin todella latautunut ja todella kilpailuhenkinen. Voltista se ampui matkaan kuin ennen vanhaan ja paineli jo ensimmäisessä kaarteessa kaukana muiden edellä. Selkäjuoksu olisi ehkä ollut meidän toiveenamme, mutta Samu oli jotain ihan muuta mieltä. Vellu sai pidätellä ruunaa koko matkan. Ensimmäinen puolikas kuulutettiin 40,0 vauhtiseksi ja kierros 39,0. Toiselta kierrokselta ei ole väliaikoja, mutta Samu latoi sen kyllä varmaan noin 30-pintaan. Hevonen näytti äärettömän hyvältä ja siltä se oli kärryillekin tuntunut. Viimeisellä takasuoralla tuli lämminverinen Samun rinnalle, mutta senkin kanssa Samun oli pakko kilpailla maaliin saakka. Kakkoseksi jäätiin. ;) Samun ajaksi tuli 34,9 eli aivan liian lujaa sarjamääritykseen nähden, mutta ratkaisu oli nyt kyllä valitettavasti enemmän hevosen kuin ohjastajan. Hyviä asioita oli kuitenkin ehdottomasti Samun ravin helppous ja palautumisen nopeus. Ehkäpä kaikki tästä vielä iloksi muuttuisi.

Samu ja ystäväni hevonen Peltolan Temppu harkkareissa.

Näin. Voilokit on siis kertaalleen taas soviteltu Samun ja Aatun kylkiin ja ollaan päästy vähän makustelemaan, mistä tässä lajissa oikein olikaan todellisuudessa kyse. Tällaisina hyvinä hetkinä aina tuntuu, että kaikki se työ mikä hevosten vammojen hoitoon ja kuntouttamiseen on käytetty, on ollut kaiken tämän hyvän mielen arvoista. Ja sitä, kuinka pitkään tämä leikki tällä kertaa kestää, ei onneksi osaa sanoa vielä kukaan. On vain tämä hetki.

Lokakuussa on ollut myös hevosten vuosihuoltoja. Aatu ja Samu kävivät hammasteknikko John O Hanlonin hammaslääkäräröitävänä ja kaikki hevoset ovat Toivoa lukuunottamatta saaneet vuosittaiset influenssarokotuksensakin. Lisäksi Aatu kävi Kennethin kiro- ja akupunktiohoidossa Halsualla.

Vilman kanssa Ullavan upeissa maastoissa.

Taitaa olla jo kuukauden vanha kännykkäräpsy, mutta olkoot nyt tässä. Samun kanssa lenkille lähdössä.

Salaman kanssa kävin viime viikolla Kannuksessa Torpan Ratsutallilla Hannan tunnilla ensimmäistä kertaa Toivon syntymän jälkeen. Toivoa ei ole vielä vieroitettu, mutta nyt se joutui muutamaksi tunniksi eroon äidistä Salaman käytyä töissä. Oli kyllä niin mukavaa taas pitkästä aikaa! Kotona ratsasteluja ja ylipäätänsä Salaman liikuttamista rajoittaa nyt sen kengättömyys, mutta maneesissa onneksi pärjää ilman kenkiäkin. Toisaalta Salama ehdottomasti alkaa olla jo säännöllisen liikutuksen tarpeessa, sillä viimeisen parin viikon aikana sillä on ollut pari kertaa epämääräisiä maha/ähkyongelmia, joita kertaalleen kävi päivystävä eläinlääkärikin hoitamassa. En tiedä, haittaako se sisällä oleva varsa nyt jotenkin Salaman elämää, onko se juonut liian vähän vai liikkunut liian vähän. On tämä välillä yksi oravanpyörä.

Salama alkaa muutenkin olla jo sen oloinen, että voisi pikkuhiljaa jo vieroittautua Toivosta ja ehkä niitä pitäisikin ruveta pitämään yöt jo omissa karsinoissaan. Talveksi Toivo lähtee Halsualle toisen samanikäisen orivarsan kaveriksi. Mielestäni tuonikäinen orivarsa tarvitsee ehdottomasti ikäisensä leikkikaverin ja on ihana, että sellainen nyt löytyi semmoisesta paikasta, mihin annan Toivon hyvillä mielin. Samun jälkeen kun olen edelleen sitä mieltä, että se pihatto ei kuitenkaan ole ainakaan ihan jokaiselle varsalle se paras mahdollinen kasvuympäristö.
Syksyn hetki tallin pihalta jonain iltana.

25.9.2017

Syksyn tuntua

Syksy on vienyt laitumiltakin jo vihreyden.
 
Joku kesällä otettu kuva tarhojen aitojen uusimisen jälkeen.

Syksy ja syksyn värit

Syksyiset, sumuiset aamut ovat niin hienoja. Kirpeitä ja kosteita mutta jotenkin silti niin hienoja. Illoista ei taas ehdi paljon nauttia, kun pimeä tulee jo melko aikaisin. Mutta sekin kuuluu syksyyn.
Viime viikko oli perinteisesti se viikko syksystä, kun olin hevosenhoitolomalla vanhempieni ulkomaanmatkan takia. Sinällään se on yksi vuoden parhaista viikoista. Saa elää viikon ihan omassa kuplassaan, puuhastella tallissa niin paljon kuin sielu sietää ilman, että mitkään työkuviot häiritsevät. On välillä ihan terapeuttista, että viikon ajan sosiaalinen elämä koostuu hevosille puhumisesta ja kaupan kassalla asioimisesta. Ja tietenkin kavereista, mutta silti kärjistettynä ilmaistuna asia on juuri noin. 

Lomaviikon kunniaksi käytiin Merjan kanssa reissu Seinäjoen klinikalla, jossa ohjelmassa oli Vilman irtopalakuvaus. Pohjanmaan hevosihmisille oli melkoinen lottovoitto, kun Tampereen hevosklinikalla pitkään työskennellyt Mari Vettenranta perusti oman klinikan Seinäjoen raviradalle. Juuri tätä me ja moni muu on vuosikausia kaivannut! Tykkään Marin perusteellisuudesta ja hevostuntemuksesta ja tietenkin siitä kokemuksesta, mitä hänellä jo on hevosten hoitamisessa. Meillä on aina irtopalakuvattu varsat ihan rutiininomaisesti noin 2-vuotiaana, vaikkei ne mitenkään oireilisikaan tai mikään nivel ei turvottelisikaan. Jotenkin siitä on vain tullut rutiinitoimenpide tulevaisuutta varten. Vilmalla oli oikeassa takakintereessä pieni irtopala, mutta sekin oli sellaisessa kohdalla, ettei sen koskaan pitäisi hevosta ruveta vaivaamaan ja jolle ei tarvitse mitään operatiivista hoitotoimenpidettä tehdä. Hyvä niin. Samalla Vilmalta kuvattiin toisesta etujalasta puikkoluut, koska jalan ulkosyrjälle on ilmaantunut patti. Samasta syystä jalka myös ultrattiin. Patti osoittautui jonkinsortin tällin aiheuttamaksi lyöntijäljeksi, joka paranee. Hyvä niin. Vilma on ollut opetuslähtönsä suorittamisen jälkeen nyt helpommalla ja olen ajanut sillä harvakseltaan vain kävelylenkkejä. Jonkin aikaa Vilma saa vielä vetää henkeä ja kerätä voimia ensi talven treenejä varten.

Salama

Toivo
 

Tallin toipilaskalusto alkaa olla lähempänä starttikuntoa kuin kertaakaan tämän vuoden aikana. Kimmo on ultrannut kuukausi sitten sekä Aatun että Samun vammajalat ja molempien kohdalla ollaan päästy suunnitellusti koventamaan treenejä. Nyt molemmilla ollaan ajettu 40-vauhteja, eikä meillä ole kyllä koskaan kotona tuon kovempaa hevosia treenattukaan. Eikä tulla treenaamaankaan. Kovempaa tullaan ajamaan vain kilpailutilanteessa, mikä on sitten seuraava askel, niin kamalalta kuin se juuri tällä hetkellä kuulostaakin. Kynnys ilmoittaa hevoset näin pitkän toipilastauon jälkeen starttiin on ihan valtava. Mutta siihenhän sitä ollaan kuitenkin koko ajan tähdätty. Tuonkin verran tienanneita hevosia ei mielestäni kotitreenillä juuri tämän valmiimmaksi pysty saamaan ja sitten täytyy vain toivoa, että ne kestävät kilpailurasitukset ja menevät starttien myötä eteenpäin. Aatu joutuu lähtemään liikkeelle koelähdön kautta, jonka koen tässä vaiheessa pelkästään eduksi sille. Hevoset käytetään vielä lokakuussa Tampereen klinikalla Kimmon syynissä, mutta kaiken kaikkiaan positiivisemmin ajatuksin ollaan liikkeellä kuin pitkään, pitkään aikaan. Ehkä kaikki vielä iloksi muuttuu.

Lenkillä Samu edellä ja Aatu perässä

Aatu, Samu ja vastikään Kuopiossa voittanut Global Trasure

Kaustisen raviradan rataremontti on muuttanut meidänkin hiittikuvioita sen verran, että olemme käyneet nyt Aatun ja Samun kanssa ajamassa reippaammat harjoitukset Ullavassa. Siellä on kyllä satsattu hevosten treenipaikkoihin eikä olosuhteista ainakaan ole kiinni hevosten treenaaminen.

Ullavan hieno valjastuskatos

Ullavan treenipaikkoja

Iloisia hevosia lenkillä

Toivon ja Salaman elämään ei kuulu mitään kovin mullistavaa. Edelleen olen silloin tällöin ratsastellut Salamalla, mutta se on edelleen ilman kenkiä ja onkin niin kauan, kun on varsan kanssa samassa karsinassa ja tarhassa. Toivo on koittanut opetella pikkuhiljaa hevosten tavoille. Mutta on siinä hevoseksi kasvamisessa vain kuulkaa niin monenlaista mutkaa. ;) Toivo oli jossain välissä todella kova puremaan, mutta ehkä se tapa on melkein kuin jäänyt jo pois. Mutta tosiasiassa Toivolla on maailman lyhin muisti! Sitä kun neuvoo tai komentaa jostain asiasta, niin kymmenen sekunnin päästä tilanne on ihan sama. Se on tietyllä tavalla samalla vähän arka ja vähän kovapäinen. Niin kuin isänsä. Toivo on perinyt niin paljon piirteitään Aatulta, että toivoa sopii, että juoksulahjatkin olisivat sitten nimenomaan sieltä isän puolelta... Ja pää emältään. ;) Loppuun pakollinen pläjäys Toivoa - ja Toivon elämäniloa!